TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

perjantai 29. elokuuta 2014

SELFIE

Selfie- minäkuva, omakuva, määkuva, miekuva, muotisana... onhan tuolle selityksiä. Minähän en vieläkään ole Fb:ssä, joten en pahemmin harrasta moisia muotikuvia itsestäni. Ihan aiheesta, sillä en ole muotikuvan arvoinen, ei vaan toimi yhtälö minusta ja muodista, ei edes ajatuksen tasolla. Kuulemani mukaan on muodikasta ottaa moisia selfiekuvia huikeissa paikoissa, vaarallisissa kohteissa, jopa vaarantaen henkensä. Toki elämässämme on tuota vauhtia ja vaarallisia tilanteita jaettavaksikin asti, mutta se nyt vielä puuttuisi että alkaisin tohelona niitä kuvaamaan...


   Muutama viikko sitten kuvasin upeaa järvenselkää, pilviä ja luonnonkauneutta tabletilla. Silloin se tapahtui, laukaisin tabletilla itsestäni, vahingossa tietenkin, selfien. Tohelsin kameran väärään suuntaan, ja sinä se omakuva yllätettynä ja koko kauheudessaan. Vieläpä kaksi kertaa, sama sanoma... Noita kuvia olen sitten analysoinut, miettinyt, sulatellut ja purkanut muun arjen ja elämisen ohessa. Yllätyskuva on aika rehellinen. Millaisen ylläriselfien sinusta saisi? Uskallatko moista katsoa? Hirveintä on tajuta omat otsakurtut ja kireän valuvan kulmikkaat silmäluomet. Mistä se kertoo, mistä se johtuu? Olen aina luullut, että se on vanhojen ja äkäisten ihmisten ilme, ja sitten se on omassa naamassa, salaa itseltäkin. Juurtuneena ja syöpyneenä, todella pysyväksi ilmeeksi. Ei se ainakaan rentoudesta tai herttaisuudesta viestittänyt, ehei.


   Tiedän olevani vihainen, lähes taukoamatta ja koko ajan. Olen ollut sitä nyt pitkään. Miksikö vihainen? Niin miksi? Mitä viha kätkee, mitä se on? Minä olen sille määritelmän löytänyt, minulla se on patoutunutta pelkoa, joka puskee vihan tunteina ulos. Ja se on helpompi kanavoida vihaksi lukuisten tempausten, tilanteiden ja vastoinkäymisten kautta. Enhän minä nyt pelkoani voi ulkoistaa, pian alkaa koko sakki pelkäämään. Toisaalta vihaan on helppo vastata vihalla. Varsinkin meidän tempperamenttisessa huushollissamme. Toki ihmisen kuuluu välillä kohdata kateutta, katkeruutta ja vihaakin, varsinkin vuosikausien negatiivisten ja raskaiden prässien jälkeen. Sehän on täysi tosi, sillä ne kuuluvat taisteluun. Mutta en todellakaan ole valmis ottamaan niitä elämänkumppaneiksi ja elämään niiden ehdoilla, en siis halua katkeroitua tai jäädä vihaiseksi. Se on vain pakko työstää, ulkoistaa ja käsitellä.


   Hämmennystä on myös aiheuttanut meille annetut ulkoapäin tulevat pelko-syötöt, mikä niiden tarkoitus on? Viesti näissä on suoraviivaisesti tulkittuna seuraava, "Odottakaapa vain, kyllä se vielä sieltä nousee, älkää luulko olevanne kuivilla ja voitolla... Prosentin luokkaa oleva jäännöstauti saattaa viedä lapsenne muutamassa viikossa, kunhan sieltä nousee ja pääsee vauhtiin..." Niin, voiko tällaisia "viestejä" pelkäämättä ottaa vastaan ja tulkita, pysyä rauhallisena. Jostain kumman syystä meillä itsellämmekin on aika kattava valikoima pelkoja ja näitä faktatietoja olemassa, en haluaisi niitä enää siviilipuolelta ruokittavan. Eikä armollisuus meitä kohtaan olisi kohtuullista tässä aiheessa? Ja kyllähän meitä säännöllisesti marinoidaan sairaalakäynneillä kahden viikon välein tällä pelon ja todellisuuden marinadilla. Emme siis todellakaan leiju pumpulissa ja onnellisen tietämättöminä. Mutta me vain haluamme jääräpäisesti uskoa ja luottaa, että asioilla on tapana järjestyä... Eli tuokin aihe on puskenut minusta kauheana vihana ulos, sillä pelkoani on rassattu useaan otteeseen ja usealta taholta aika rajusti. Että vihaan moista, aivan saakelisti! No, nyt sekin on ulkoistettu ja olen sitä käsitellyt, ehkä jopa sen koteloinut ja saanut pois pyörimästä. Toivon sen pysyvänkin poissa, ilman uusia ärsykkeitä. Hah! Ja huh!


   Lapsillamme on alkuhuuma koulusta hälvennyt. Tänä aamuna oli väsymystä, ruttuturpaisuutta ja vihansiemenien kylvämistä ilmassa. Väärät askelkuviot yhdellä, sehän on helppo tartuttaa. Varsinkin yksi meillä on erittäin otollinen maaperä vihapotkuraivareiden kasvualustaksi, enkä tasan kerro kuka. Pasi on ollut Norjassa koulutuksessa pari päivää. Juuri matkalla kotiin... Meidän lakeuksilta kun lähtee pariksi päiväksi johonkin, sehän tarkoittaa myös kahta matkustuspäivää lisäksi. Täältä ei niin vain pyörähdetä missään, varsinkin kun lennot ovat siihen aikaan, ettei mitkään yhteydet passaa mihinkään suuntaan. Eli meidän pitää ottaa aina se "kelivara" ja aikalisä, jos on jotain maailmalla.


   Viikko sitten kävimme osastolla lääkkeellä ja kuulemassa kuulumisia, siitä mitä lapsellemme kuuluu... Oli todella raskasta, erilailla raskasta, repiä lapsi koulumaailmasta ja normaaliudesta sairaalaan ja siihen todellisuuteen. Kohdata muidenkin raskaita kuulumisia. Ottaa vastaan kuulumiset, kun ei tiennyt mitä joutuu ottamaan vastaan. Se oli taas sellainen haiseva säkki, tunkkainen ja tiivis, joka lätkäistään naamalle, kun portaita raahustaa osastolle. Se ei ole keveää, koskaan, eikä kyllä nytkään. No, hyväähän sieltä pääsääntöisesti kuului, menemme nyt näillä suunnitelmilla lokakuun loppupuolelle saakka, seuraavaan lyppiin saakka ja sitten taas odotetaan mitä kuuluu... Rentona, eipä joo...  Reetalla on maksa-arvot, alat, olleet nousussa jo pidemmän aikaa, syynä saadut lääkkeet. Viimeisen kuukauden aikana nousuvauhti oli jo liikakin nopeaa, n. 300, n. 500, kuulemma 1000 on jo hälyttävää. Aikuisilla kuulemma alhaisemmatkin luvut saavat pahaa aikaiseksi, lapsilla kärsii nousta korkeammalle. Saimme alustavan lääkkeiden muutossuunnitelman, sikäli mikäli arvot jatkavat yhä nousuaan, mikä taas on enemmän kuin todennäköistä koska kuormitus jatkuu yhä ja koko ajan. Tuo sai jälleen pelkokarvani nousemaan pystyyn, aina jotain. Illalla soitin, koska sairaalasta ei odottamaani ja pelkäämääni puhelua kuulunut. Sainkin kuulla lausunnon "maksa-arvot ovat spontaanisti laskeneet 269:ään ja muutkin arvot hyvät... jatketaan entisillä lääkityksillä". Hb 109, trompparit 303, leukkarit 2,7 tavoitetasolla. Eli hyvä, hyvä, hyvä, helpotti hieman moinen pelkomörkö moisesta. Otin moisen tiedon huojentuneen kiitollisena vastaan.
   Saadut lääkkeet ja kotona syöty kortisonikuuri pitivät Reetan useampana päivänä pois koulusta. Onneksi (?) pahimmat huurut, kivut ja kiukut sattuivat viikonlopulle. Mutta nyt nämä lääkkeet ottivat koville, kipujakin oli paljon enemmän. Edellisellä kerralla neiti ei tarvinnut ainoatakaan kivunlievitykseen annettua lääkettä, nyt useita kertoja päivässä. Toki silloin ei mennyt kortisonikaan, joten kärsivällisyys ja sietokyky ovat silloin paremmin hallinnassa. No, selvisimme siitä viikosta.
   Reetalle on yllättävän vaikeaa hahmottaa, että hänellä on samoja läksyjä kuin Vernalla. Neljä vuotta hänellä on ollut oma lappu, johon on kirjattu viikon läksyt, tärkeimmät asiat ja aiheet. Nyt piti opettajan kirjoittaa samanlainen lappu, vaikka läksyt ovat samat kuin toisella, ennen kuin uskoi. Samoin kirjat tahtoo olla väärässä paikassa, eli koululla kun niitä tarvittaisiin. Eikä tietenkään voi lainata systerin kirjaa, vaikka se on sama. Ja jos tuplat tarvitsevat apua jossakin asiassa, se ei tietenkään onnistu samaan aikaan, koska yleensä Reetalla on jokin muu juttu pakko silloin tehdä. Kutoa vaikka pöllö. Vitkutustaistelu oli odotettavissa, sitähän se on ollut kaikki nämä vuodet, mutta kun ei asioita vain voi siirtää monella päivällä ja fiiliksen mukaan. Kuulemma koulussa menee hyvin, siellä ei ole ongelmia tai vaikeuksia, sehän on tärkeintä.
   Reetta on loksahtanut myös uuteen sosiaaliseen maailmaan ilmeisesti kivuttomasti, ainakin kavereita tuntuu olevan. Itse olen huomannut tyylin muuttuneen, ulosanti on saanut uusia sävyjä ja volyymitaso on noussut huimasti. Useina päivinä koulun jälkeen lapsemme on kuin huutava pommikone, jolla on valtava vauhti päällä. Kierrän teatraalisesti mielikuvituksen volyyminappia pienemmälle, jotta neiti tajuaisi hiljentää. Toki näen lapsessa valitettavan paljon itseänikin, eikä se ole aina kiva, kiivaus, tempo, vauhti ja meteli... Yksi jos toinenkin on naurahtanut, kun on kuullut volyymien lisääntyneen, sillä sehän on meillä jo muutenkin aika kaakossa, se volyyminappi. Mitä ilmeisemmin Reetalla on tarve ottaa pikakelauksella kiinni kaikki menetetty muutaman vuoden ajalta. Eli neiti vetää koulussa satakolmekymmentä lasissa, ja hyytyy kyllä kotona. Eli koulun jälkeen on itkua, potkuja, vihaa, raivareita, väsyä ja muita kivoja tuntemuksia jaettavaksi. Toki osansa tähän tunkioon tuovat muutkin tytöt, sillä monia uusia asioita on itse kullakin. Jotta minä en kaikesta provosoituisi ja lähtisi mukaan, olen vetänyt lenkin ja paennut paikalta. Ilmeisesti koirat osaavat jo lukea ilmeitä ja eleistä, milloin alkaa kuppi kaatumaan meikäläisellä ja viestittävät lenkin tarpeellisuudesta. Eli onhan noita kilometrejä tullut kävellä pätkytettyä... Pääsääntöisesti olen ollut vain koirien kanssa, ilman ihmisseuraa, sillä en halua moista vihaani ja pahoja asioita olla tartuttamassa muihin viattomiin ihmisiin. Mitä ilmeisemmin olen päässyt näiden asioiden käsittelyssä tietylle tolalle, jos alan kaivata lenkkiseuraa. Toki tytöt ovat ahkerasti lenkkeilleet mukana, milloin milläkin kokoonpanolla. On tehnyt hyvää saada joku mukaan, lenkin aikana olemme käyneet hienoja keskusteluja. Pieninä annoksina yksilöllisyys korostuu ja kunkin lapsen omimmat puolet pääsevät esille, se ei aina ole mahdollista vihan ilmapiirissä ja kotona kun kaikki paukkuu oirehtien.
   Kyllähän meillä oirehditaan, vaikka ja mistä syystä tahansa. Onko syy sitten hormonitasot, murkkuhuurut, väsy, pelko tai vielä määrittelemätön asia. Elämä ei ole helppoa, nyt on paljon lieveilmiöitä ilmassa, eli ei kannata kadehtia. Ja kun ei koskaan tiedä voimmeko jatkaa näin, vai mitä on edessä. Yritämme nauttia jokaisesta hetkestä kaikkine lieveilmiöineenkin, koska moiset oireet kuuluvat mielestäni tähän prässiin. On myös valtavan suuri luottamuksenosoitus lapsilta meitä vanhempia kohtaan, kun kaikki tuo kuonakin uskalletaan päästää ulos. Ennen kaikkea kotona.


   Vartin kuluttua kohtaan jälleen yhden asian joka on aiheuttanut minulla pelkovivun kiertoja. Lukuisia kertoja näinä vuosina. Nimittäin menen kampaajalle. Miksikö pelkään kampaajaa? On vain sattunut sen puolenkymmentä kertaa, että kun olen pidemmän ajan päähän varannut kampaaja-ajan, niin aina olen joutunut sen perumaan, koska Reetan tilanne on saanut yllättävän ja tietysti negatiivisen käänteen. Näinä vuosina on iskenyt infektiota, yllättävää sairaalakeikkaa, leukemian uusintaa, vyöruusua ja sen sellaista ihan pahaa ja isoa asiaa matkalle. Yleensä olen joutunut silloin kampaaja-aikani perumaan. Viimeksi nyt toukokuun toinen päivä, olin sitä aikaa odottanut useamman viikon ja eiku mitä. Lapsellemme annettiin syövän uusinta ja sairaalakeikka juuri sille päivälle. Saimme kuulla tuutin täydeltä tätä faktaa, todellisuutta ja meidät palautettiin hoitoihin jälleen. Monenneko kerran? Tämän ajan sain viikko sitten, josko nyt salaa kaikelta pahalta uskaltautuisin kampaajalle... Rentona? Ehen, vaan kauhean syyllisenä ja pelokkaana. Sairas ajatuskuvio, mutta laitappa kohallesi, kuvitteleppa huviksesi. Mutta nyt menen, ja palaan niin uutena, ehompana ja hämmentyneenä takaisin. Toivottavasti tästä ei ole pahoja seuraamuksia... Jatkan naputtelua, jahka palaan ja lapset kotiutuu koulusta. Jahka, jahka...
   Niin on päivän selfie päivitetty! Vähäkö tuli hyvä, värikäs, iloinen, ryhdikäs ja söpö. Varsinkin jos laitan huulet törrölleen, venytän kaulaa, kohotan värjättyjä kulmiani ja katson suoraan kohti keskittyneesti... Ei mikään ylläriselfie siis.
   Kampaajalle sain iloisen tekstarin yläkoulusta. Siellä oli oppilaskunnan hallituksen valinta. Kas kummaa, molemmat isot typyt olivat ehdolla, ihan omasta aloitteestaan. (?) Samoin kaksi serkkutyttöä. Tuloshan on se, että kaikki neljä meidän lauman lasta tuli valituksi, aika huippua! Hallituksessa on 14 jäsentä, joista neljä on tätä samaa sukua. Vaviskaa, blondit jyrää ;-)


   Mutta palatakseni Reetan asioihin. Sain äsken puhelun myös yhdeltä ystävältä. Häneltä lainatuin ajatuksin ja sanoin: "Pelkään Reetan tulevaa lyppiä jopa enemmän kuin oman lapseni tulevia kuvantamisia. Teillä tuo tilanne on ollut niin monta kertaa suuntaan jos toiseen, aina uusilla mutkilla. Kuinka ihmeellä kestät tuon olotilan ja odottamisen?" Aivan, aivan, nyt sen on joku muukin puolestani sanoittanut. Ennen kaikkea minulla on valtava huoli Reetasta, jos jotakin mutkaa ja vaikka Saksan keikkaa on tuloillaan, kuinka lapsen psyyke sen kestää. Kun nyt viimeinkin lapsellemme on annettu mahdollisuus "normaaliuteen", jonka hän kokee erittäin vahvasti. Kuinka sitten, jos tämä taas romutetaan, miten lapsi voi sen käsitellä ja jaksaa jatkaa. Tämähän ei ole ajankohtainen pelkoskenario juuri nyt, mutta viikot vierii, lyppi lähenee ja se pelottaa yhä enemmän. Itsellä on pidettävä suunta ja ajatus skarppina koko ajan, en uskalla löysätä, antaa otteen herpaantua, jottei paha luikahda. Kramppihan se. Pelkokramppi, joka kanavoituu vihaksi läikähdellen ulos.
   Viidennellä luokalla on pian kouluterveydenhoitajan tarkistukset. Reettakin osallistuu siihen, jotta tuntee olevansa samalla tasolla kuin ikätoverinsa, tosin tarkemmassa syynissähän lapsi on jatkuvasti kuin osa ihmisistä koko ikänsä aikana. Reetta täytti omat lappunsa ja rastitteli omaa terveyttään koskevat tiedot. Kun sen lapun luin, niin hymyhän sinä irtosi ja lämpö läikähti, lapsihan on sen perusteella terveempi kuin moni muu! Ei ole sairauksia, ei ongelmia tai aihetta huoleen. Hyvä juttu, annan pitää tuon, mitäpä asioilla rassaamaan. Jos Reetta kerran tuntee ja tietää olevansa terve, niin en halua sitä höystää peloilla. Hän on mielestään tällä hetkellä terve ja voi loistavasti, annan olla ja voida. Onhan Reetta nyt suhteellisen terve verrattuna siihen kun on ollut suhteellisen sairas, ihan mihin vertaa. Lapsemme on meille riittävän terve, samoin itselleen, se on hieno asia.
   Puhelimessa keskustelimme myös meistä äideistä ja kaikista lieveilmiöistä. Vuosien saatossa alkaa puskea itse kullekin vaikka mitä patoutumaa, traumaa ja kehon oiretta. Sillä, kas kummaa, olemmehan kokonaisuus. Minulla on käsi ollut pois pelistä pitkin kevättä, siis oikea käsi oikeakätisellä ihmisellä. Mihinpä sitä? Oikeastaan vuosi sitten se sanoi sopimuksensa osa-aikaiseksi, kun sain tehdä kotona sitä vesivahinkoremonttia. No, siinä se on mukana raahautunut, välillä vihoitellen oikein kunnolla. Nyt kesän mittaan yhä enemmän, jopa arkea haitaten ja yöunia katkoen. Napsin hermosärkylääkettä, tuloksetta, tai siis sain minä niillä nuppini sekaisin. Olen yrittänyt kotikonsteja, tietämättä mikä on hyväksi ja mikä pahaksi. Päädyin jo hampaat kiristäen päivystykseen; tos-oireyhtymä. Röntgeniin ja lähetettä fysikaaliseen. Eli käytännössä se tarkoittaa sitä, että liikeradat ovat rajoittuneet ja hermo tuolla kaulan seudulla ja soliskuopassa on puristuksissa, jumissa, siten että tietyssä asennossa verenkierto katoaa kädestä kokonaan. Lekuri veivasi ja väänteli kaulaani, kättäni ja stetoskoopilla kuunteli ja pulssia tunnusteli. Kuulemma pulssi katoaa, kun vääntyy kaula johonkin asentoon. Joo, mykältähän se on tuntunutkin. Välillä lapset ovat joutuneet auttamaan koltun pois päältä, kun huutaen juutun käteni kanssa tiettyyn asentoon, kun siihen on sattunut niin kovasti. Liikeradat ovat aika rajoittuneet, siis aika... "Ei leikkauksen tarvetta, arjessa ei kannata nostaa kättä olkavartta korkeammalle, lähete fysikaaliseen ja hyvää jatkoa". Selvisihän se, mitäpä sitä arjessa kättä nostelemaan, näillä mennään. Rampa mikä rampa, kotiin alistettu ja hylkiöksi tuomittu.
   Kävin viikko sitten fysikaalisessa, sain ohjeet ja suunnitelman kuntouttaa raaja toimintakykyiseksi.  Sain itsekin jopa röntgenkuvan nähdä. Varovaisesti minulta kyseltiin, mitä se lääkäri oikein puhelimessa sanoi? Siinä röntgenkuvassa näkyi yllärinä keuhkojen alapuolella kaksi nyrkin kokoista "kasvainta". Hilseet vaan ropisi, kun vihaisena tästä taas kimpaannuin. Jos on kaksi kunnon heijastumaa kuvassa, niin eikö niitä voi samalla tulkita, vaikka potilas raukka tajuaa valittaa vasta kättään? Mieslääkäri ja putkiaivo, oli minun näkökulmani asiasta. "Onko oireita?" Minulla, mitä, en tiedä, en ole tajunnut, saattaa vaikka ollakin, milloin viimeksi olen itseäni kuunnellut, saati tulkinnut. Kunhan olen porskuttanut ja yrittänyt selvitä. Siis kasvaimia minun kropassani, sehän tästä vielä puuttuisi, ihan aikuisten oikeesti. No, jätinpä naislääkärille tutkinta- ja selityspyynnön kuvista, ihan vaan, ettei vaan mitään jäisi hoitamatta. Oireettomuuttani yhä mietin, onko oireita vaiko eikö, en tiedä. Maanantaille sain lääkärille konsultaatioajan, jonka voin sitten hoitajalta kysäistä kolmen jälkeen iltapäivällä. Sain hermoratahieronnan myös samaiselle viime maanantaille, auttoi aivan kauhean paljon, kiitos ;-) Kun tulin sieltä hierronnasta, puhelimessani ole kolme vastaamatonta puhelua, kaikki terveyskeskuksesta. Jälleen pelko vilahti, paniikki napsahti, mitä nyt. Soitin välittömästi takaisin kysyäkseni. Lääkäri on todellakin tutustunut kuviin ja antanut lausunnon: "Kaksi isoa vaaratonta ilmakuplaa suolistossa...." Kysyin, "Tarkoittaako tuo maalaisjärjellä, että kaksi valtavaa patoutunutta pierua?" Silloin ratkesin aivan räkänä nauramaan, kaikenlaisia patoutumia sitä ihmisillä voi olla ja keuhkoissa saakka. Paljonkohan niitä olisi ollut alempaa kuvattaessa. No, onneksi se hoitajakin ratkesi, nauroimme sitten yhdessä. Kun ihmisen patoutumat ovat nykyisin tätä suuruusluokkaa, niin onhan se melkoista kun pierutkin näyttävät kasvaimilta. Ei sen puoleen, sen hermoratahieronnan ja moisen puhelun jälkeen en ole ollut kipeä sitten mistään. Onneksi alkaa syksy ja tanssikurssit, josko siellä tuo kroppa saisi sen verran kyytiä, ettei moisia patoutumia enää kertyisi.


   Tähän on tultu, lähden hakemaan Pasia asemalta. Tyhjennän paljun, pesen sen ja illalla meille tulee vieraita paljuilemaan. Tällä viikolla meillä on ollut yökylässä ihana puolitoistavuotia pikkumies. Hänen kanssaan sain taantua hänen ikätasolleen, hyppiä lammikoissa ja nauraa hassuille asioille, yhteinen kieli löytyi heti. Kävimme myös sienimetsässä ja uimassa. Meidän tytöt osaa niin hyvin huolehtia ja leikkiä pienempien kanssa. Että tämmöistä meille tänään, en tiedä lohduttiko yhtään lukea kuulumisiamme, vai välittyikö sinne mitkä fiilikset. Meillä on kaiketi tänään asiat hyvin ja asioilla on yhä tapana järjestyä.


   Niin joo, kiitos matkaseurasta, kävijämäärä on ylittänyt hurjat puoli miljoonaa ihmistä!


  

6 kommenttia:

  1. Kävin tällä viikolla pikaisesti, aivan yllättäen ja hilkulla töistä myöhästymäisilläni, erittiseni koululla hoitamassa asioita. Aamukiireessä oli painettu jo toista tuntia kotona, yritetty saada itsensä ja lapset valmiiksi päivää varten. Koulun pihalla vaihdoin kouluavustajan kanssa muutaman sanan ohimennen. Mieltäni lämmitti kovasti hänen kommenttinsa siitä, kuinka hukassa me kaikki sitten olemmekin, jos minulta joskus loppuu huumorintaju. Jäin asiaa miettimään ja niin se varmasti on. Huumori on kuin öljy, joka voitelee tätä konetta, jotta se voisi pyöriä. Edes raskaasti kammeten. Ilman tuota öljyä kone leikkaisi totaalisesti kiinni (ja ehkä välillä vähän leikkaakin).

    Lähetän teille positiivisia, voimauttavia ajatuksia! Kun jokaiseen päivään mahtuu edes pieni huumori ja edes yksi kaunis asia, niin eiköhän taas jakseta eteenpäin. Sen päivän kerrallaan, uskoen parhaimpaan.

    VastaaPoista
  2. Ei "erittisen" vaan erityiseni

    VastaaPoista
  3. Kiitti, kun taas bloggasit! Käyn lähes päivittäin kurkkaamassa oisko kuulumisia täällä. Kaikkea hyvää teille edelleen syksyynne! <3

    T: Minttuli

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sittenhän meitä on täällä muitakin liikkeellä samalla taktiikalla :D

      Poista
  4. Kiitos Tiina. Nuo kouluajatukset passaa tänne Savoonkin. Esikoinen lähti kolmannelle ja tuntuu olevan haasteellisempaa elo nyt kolmannella, kuuluu ja näkyy... Ja kiitos tuosta kuvauksestasi ilmakuplistasi, sain voimaannuttavat naurut, nauroin pitkästä aikaa veet silimissä ;-)
    Mukavaa ja voimaannuttavaa syksyn jatkoa teille kaikille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, ja kiitos siitä että "pieruhuumori" upposi...

      Mielestäni tärkeintä on, että välillä saa nauraa silleen ihan kippurassakin, olkoon aiheena vaikka mikä. Pääasia, että jaksaa yhä naurattaa.
      Toki, "sivistyneemmäthän" saattavat äänestää kantapäillään, mutta näin meillä, ja onneksi myös teillä naurattaa moinen ;-)
      Ymmärrän myös, että aika moni olisi pitänyt asian tasan itsellään, mutta jotenkin ajattelin hiukan järisyttää "avoimuudellani". Siis kyllähän se ihan oikeesti jopa hävetti, kaikkeen lääkäriä tarvitaankin.

      Tiina

      Poista