TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

HAITSAPPARALLAA

Mitä ilmeisemmin nyt on keskiviikko, aamu ja olemme kotona jälleen. Pyörähdin täällä ja huomasin viikon vierähtäneen edellisestä päivityksestä. Siis mihin aika on karannut? Tai siis tiedänhän minä, olen kirjoittanut. Takonut ideoitani kuin reikäpää. Heti kun yksi teksti on valmistunut, on toinen pyrkinyt ulos. Siis todella koukuttavaa ja mukavaa. Nyt vedän "fantasia-tasolla", jolloin mielikuvitus on vain rajana. Täällähän pitäydyn faktoissa ja tosiasioissa kaikkinensa. On elämä muutenkin yhtä haitsapparallaa, paljon kaikkea, vaikkei oikeastaan mitään kummempaa.
   Joulukin on kuulemma tulossa, ei se kauheasti nappaa. Saavat muut hysterioida sen suhteen, rakentaa joulua rakentamalla. Me voimme viettää joulun koska vain, missä vain ja milloin vain. Siihen ei materiaalisia kulisseja kauheammin tarvita, iskee vain jouluvaihteen päälle. Se kumpuaa sisältä, on siellä juhannuksena ja vappunakin. Eikös ole helppoa, tämähän on tietty tapa luistaa joulusiivoista ja ostoshysterioista. Mutta kun kaapit avaa ja vähän kaivelee, juolahtaa mieleen ajatus, tarvitsemmeko jotain lisää. Minun tekisi mieli alkukantaista, olkiliinoja, pärettä hirren raossa ja käsinkudottuja villasukkia. Kynttilänvaloa ja takkatulta. Kinkkua ja perusruokaa leivinuunista ja lasten laulamia joululauluja. Jota mamma voisi kompata kattilankannella. Sylissä kissat ja koirat lämmittämässä, välillä lumihangessa enkeleitä tehden. Pitkiä leppoisia yöunia ja nautinnollisia aamuvenytyksiä. Välillä saunaa ja päälle kinkkua. Lastenkin joululahjatoiveet ovat pieniä. Kunhan saisimme olla kotona ilman paniikkia, uudet pyjamat ja yhteisiä pelejä. Sitten ihan perustarpeita, kenkiä, paitoja, sukkahousuja ja hiuspinnoja. Niin, ja hyvää lukemista viltin alla. Tunnen kyllä itseni, se hystreria putkahtaa sitten sata lasissa pintaan ja hoidan kulissit jouluvalmiuteen päivässä. Vedän jouluverhot, joulutyynyt, lisään kynttilöitä, vaihdan joulutaulut, silitän pellavaliinat ja kuuntelen joululauluja tauotta. Siivouksia teemme koko ajan, ne eivät kauheamamin rassaa, vaikka varmaan pitäisi. Vaikka kuinka siivoaa, niin  johan pitää huomennakin siivota. Se on loputonta. Lauantaina sain tulla puhtautta henkivään kotiin, siis kirjoittajakurssilta. Olohuoneessa oli huonekalut siirrelty, sohva ja muutama mattokin pesty, muutenkin viilattu ja puunattu. Pasi oli heilunut lasten ja elukoiden kanssa. Haitsapparallaa, hommat hoituu ja minä vain kirjoitan.

   Olimme siis Oulussa ja lypissä. Maanantaiaamun labrat olivat täällä kotona ihan huippuluokkaa; Hb 127, trompparit 309, leukkarit 6,1, neutrofiilit 3,8 ja crp 53. Edellisellä viikolla crp oli 50. Sairaalassa vastaavat luvut olivat samoilla suunnilla, crp 43. Sitten tätä amatöörijauhantaa ja tulkintoja. Kuumepiikit kulkevat tasan käsi kädessä Imukin-piikin mukana. Aina kiilaa kuume samoihin lukemiin, noin 39 asteeseen. Neidillä on sellaista köhää ja tukkoisuutta, flunssamaisuutta, muttei eritä sen enempää mitään. Crp kertoo myös, että jotain tapahtuu jossakin, koska on koholla. Onneksi myös laski hiukan maanantaista. Tällä hetkellä olen todella tyytyväinen ja levollinen asian suhteen. Nyt elimistö alkaa potkia vastaan ja reakoimaan piikityksiin. Eli minulla on selkeä visio, että tuloksia syntyy ja olemme oikealla tiellä. Onneksi on siis jotakin havainnoitavaa, ettei se nyt ihan suolaliuosta ole mitä lapseemme pistämme. Leukkareiden ollessa noinkin korkealla kotona otettavan sytostaatin annostusta lisättiin, hyvä sekin, jos kerran on vara nostaa. Ainahan se on isompi paukku mörölle. Osastolla nukuimme todella hyvin, niin levollisesti ja varmasti todella kauniisti. Voit vain kuvitella kuinka suloisia nukkuessamme olimmekaan, varsinkin minä... Pyysin, ettei maanantaina illalla laiteta piikkiä, koska sehän kuumeiluna saattaisi estää anestesian, joten piikki sirrettiin sitten eiliselle päivälle ja kotiin. Näinpä yöllä mitattu lämpötila oli siis normaali 36,8 astetta. Passasi meille. Näinpä kuumeilu tulikin sitten valveilla ollessa, jolloin ei tarvinnut lasta herättää ottamaan kuumetta alentavaa. Nokkelaa, eikä tarvinnut itsekään katkaista hyviä yöunia. Pitäisikohän se piikitys oikeastikin siirtää päivälle, jolloin ei öisin tarvitsisi kippuroida. Miksikähän en ole aikaisemmin ajatellut? Nyt ajattelen, sillähän tavalla saamme kunnon nukutun yön... Haitsapparallaa, jopa koukutti moinen ajatus, miksikäs ei... Välillä Reetta on suuttunut, kun olen hänet kuumepiikin aikana herättänyt lääkkeelle ja juomaan. Mutta kun en uskalla katsoa mihin korkeuksiin se kuume kiilaisi ilman lääkettä. Pian vetää horkaksi tai krampeiksi, sillä nousu on jyrkkä. Tässä vaiheessa minä olen levollinen ja uskon niin tyynesti, että homma toimii kuin jyrä. Itseäni kun tulkitsen, niin olen ilmeisesti ihan balanssissa, jos kerran kykenin sairaalassakin nukkumaan iltakymmenstä aamulla kahdeksaan. Me, muka aamuvirkut, nukuimme vielä täyttä häkää, kun Reetan piti valmistautua jo leikkuriin lähtöön. Hoitajat olivat luottaneet siihen, että olemme jo vauhdissa kun tulivat hakemaan, vielä mitä. Eli olen tyytyväinen tuohonkin nukkumiseen ja kivoihin uniin, joita saamme katsella. Saanhan olla, voinhan pitää moisen haitsapparallan jatkossakin. Nyt joulukuussa meillä ei toivottavasti ole ollenkaan sairaalassa käyntiä. Mieletön vapauden tunne, toivottavasti se pitää. Labrat kerran viikossa ja seuraava lyppi 2.1. Jälleen koen, että meille on annettu joululahja jo etukäteen, olen suunnitelmasta enemmän kuin kiitollinen. Toivottavasti saamme lahjamme pitää.

   Minulla tuo niska muistuttelee aina ajoittain raihnaisesta olemassaolostaan. Nyt tulevana lauantaina minun pitäisi malttaa sinne magneettiin... Ihan hyvä, että kuvataan, mutta olla nyt puoli tuntia paikoillaan ja juuttumatta tunneliin. Siinäpä haastemomentti. Onneksi voin salakuljettaa sinne pömpeliin mielikuvituksen, ties mitä uusia ideoita pukkaa. Kunhan ei pukkaa sellaisella vauhdilla, että menen hytkymään, silloinhan kuvat ovat epätarkkoja. Viime sunnuntaina menin kattilakaapille. Jotenkin sain itseni sinnekin juuttumaan kaulakorusta. Onneksi kaulakoru antoi periksi ja napsahti poikki. Ettei se ollut niska, joka napsahti. Maanantaina lähdimme Ouluun vähillä syömisillä. Matkalla hain sitten Reetalle huoltoasemalta valmiin leivän ja juotavaa. Neiti on todella ärsyttävä, ellei saa ruokaa, suorastaan pirttihirmu. Neiti söi leipää, kunnes huomasi, että välissä on paistettu muna. Muna ei sopinut makumaailmaan sillä hetkellä. Näinpä minä sitten päätin lastani auttaa ja syödä moisen. Täydessä vauhdissa moottoritiellä otin munan ja kallistin päätäni saadakseni sen suuhun. Silloin se tapahtui, taas napsahti niskassa. Kauhea vihilonta ja se jummittui. Nauroimme, että kaikkea sitä voikin tapahtua. Ei siis passaa laittaa munaakaan suuhun ajaessa. Onneksi Reetta oli jälleen kartturina ja hoiti loppumatkasta oikean puolen. Onneksi niska laukesi takaisin taas liikuntakykyiseksi ja elämä on huomattavasti notkeampaa. Nyt kääntyy taas pää, eikä tarvitse koko kroppaa vääntää. Teinkö siis jotenkin niin monimutkaisen vääntöliikkeen vai onko se tuo niska oikeastikin noin herkkä. Niin, kyllähän minä tietty kallistin, kurotin ja koukkasin, mutta kuitenkin. On se nyt vähän outoa. Koskaan ei tiedä missä ja milloin kuuluu se naksahdus. Toisaalta se kuuluu ilmeisesti myös tähän ikääntymiseen, pitäisi silleen loiventaa ja hidastaa. Yhtenä päivänä sain ikätoveriltani viestin, että niska oli tuosta vain napsahtanut... Eli, ehkei tämä kroppa olekaan enää ihan rippikoululaisen. Mutta miten sen muistaisi?

   Eilen Pasi oli tyttöjen kanssa puutyökerhossa, nyt valmistui koppi Vienolle, Vienola. Takaterassilla on jo Tollon oma koppi ollut viikon, eli Tollonkoppi. Sitten on valmistunut muutama puu-ukko, traktori, autoja, peräkärry, pöllöjä... Ihan tuotteliaita ovat olleet. Ehdin eilen Oulusta suoraan pitämään kuviskerhoa, jälleen liki kaksikymmentä innokasta. Ihana nähdä pilke lasten silmissä ja innostus. Nyt tehtiin joulukortteja ja maalattiin akryyleillä taulupohjille. On ihana todeta, kuinka muutama oppilas tulee kesken kaiken kaulaan kieppumaan ja änkäävät lähelle. Jos istun, niin aina on joku polvelle pyrkimässä. Miten lapset voivatkaan uppoutua posket punoittaen vaikka korttien tekoon, kiherrystä ja silmien loistetta. Toki, kyllä siellä pitää välillä ryhmäkuriakin harrastaa, sillä kaikilla ei ole aina selvää mitä saa tehdä ja ennen kaikkea mitä saa jättää tekemättä. On helppo luistaa vaikkapa omien jälkien siivoamisesta, sotkua kyllä saadaan aikaiseksi. Fanny ja Verna ovat myös kerhossa, ovatkin melkoisia kriitikoita. Toisaalta kiva saada sisäpiirivinkkejä ja kritiikkiä aiheesta. Ne ovat aika suorasukaisia palautteissaan, en siis luule liikoja itsestäni. Hah! Kauhean napakoita ja myös loistavia apuopettajia. Maanantaina Reino oli kuulemma kulkenut illan allapäin. Korvat luimussa ja kyyryssä hiipien. Näinpä sitten eilen aamulla puhuin kaijutinpuhelun koiralle, kerroin että tulen kotiin. Sitten kun tulimme kotiin, ei koiraa enää vaivannut mikään. Mitä ilmeisemmin mammakaipaus oli vain niin suunnaton, että vaikutti jopa sairaalta. Voi meijän pientä, isoa koiraa.

   Nyt Reetta tekee ahkerana läksyjä. Ihan on leppoisan kuuloinen neiti. Aamulla meinasi nousta haasteellisesti pystyyn, kun yhteiskunta pientäkin jo kaikkeen velvoittaa. Niin kuin nyt opiskeluun ja lääkkeisiin vaikka. Neiti olisi halunnut olla kotona ihan vain huuhaa ja haitsapparalla. Täytyi vain ottaa niskasta kiinni ja istuttaa kirjojen pariin, ollaan sitten iltapaäivällä vaikka mitä, mutta oppivelvollisuus kuuluu huuhaankin elämään. Tästä tulkoon hyvä päivä, ihana pikkupakkanen ja paljon ideoita!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti