Sunnuntai-ilta, olen kotona ja taas märisen. Eho, eho, olenko mukamas joku hysteerikko? Eho, eho, olen huomannut etten juuri nyt ole hysteerikko, mutta olen herkkis. Kolmeen päivään on mahtunut jälleen kaikki draaman ainekset. Olisiko paikallaan siis pikakelaus.........................................................
Perjantaina lähdimme ystävän kanssa Ouluun, minä oppimaan ja yhdessä latautumaan. Illalla päädyimme tanssimaan, niin kuin oli suunnitelmakin. No, ei sitten tanssituttanutkaan. Liikaa väkeä, ahdasta, tunkkaista ja liikaa "tonttuja" liikenteessä. Siinäpä sitten lähdimme jo hotellille ennen kuin toiset ehtivät ravintolaan sisään. Olin illan aikana toivotellut tytöille pusut ja yöt tekstarina. Narikkajonossa näin Ukkokullan puhelun tulleen. Soitin takaisin puoli yhden paikkeilla. "Reetta on ihan horkassa, kuume liki kolmekymmentäyhdeksän. Osastolta käskivät tulla heti...." No, mitä tekee mamma.? Jalat notkahtaa veltoiksi, hiki tirahtaa otsaan, itkeä märähtää nopeasti, hetkellinen epätoivo ja todellisuus vilahtavat pikakelauksena, aivot käy ylikierroksilla ja mamma alkaa organisoimaan. Kaikkeen menee ehkä alle minuutti. Millainen olo, tarviiko ambulanssin? Hoitelin sitten taksin ja rauhoittelin puhelimitse muita. Täti pyjamassa suoraan sängystä meidän sänkyyn, Pasi ja Reetta taksiin ja me hotellille. Siinä vaiheessa jäi yöjuoksut juoksematta, grilliruuat syömättä, yritin hengitellä, laitoin jäitä hattuun ja otin lukua. Yökkäreitä päälle ja sänkyyn. Soitin Reetalle taksiin ja juttelin tytön kanssa, ei kuulostanut sepsikseltä. Niin, mammahan kuulee sen jo äänestä. Pikaunta nuppiin ja tilannekatsausta odottelemaan, ajoaika noin tunti neljäkymmentä minuuttia. Eli leppoisasta naistenillasta kehkeytyikin yllättäin draama, jota ruokittiin ulkoa päin dramaattisesti.
Kello 02.36 tulee viesti: "Osastolla...kuumetta enää 37.7...ja se pieree..."
Vastaus samalla kellonlyömällä pikaunta nukkuvalta ja nauravalta mammalta: "No hyvä! Alan nukkuun, aamuun, pusuja ja pieru täältäki!" Aamulla analysoin jälleen käytöstäni, sitä on nukuttava silloin kun siihen on mahdollisuus, sillä on jaksettava. Mikäli tilanne olisi ollut muuta kuin "piereskelyä" osastolla kahden aikaan, olisin ollut siellä lentäen. Nyt siis huokaisin, kerroin tilanteen kaverille, kaivauduin peiton alle ja aloin nukkumaan pikaista yöuntani, jotta jaksan. Äkkiä unta nuppiin, koska aamulla vasta selviää missä mennään, joten nämä tunnit on vain hyödynnettävä nukkumalla.
Aamupalan jälkeen osastolle ja sairaalaan tsekkaan tilanne. Aamupala pysyi tasan ajomatkan sisällä, sillä annoin ylen matkalla osastolle. Se pahan olon hyökyaalto vain hyökyi ylitse ja todellisuus iski päin näköä. Onneksi olin "relaamassa elämästäni" samalla paikkakunnalla. Kiipesin osastolle ja kokosin itseni. Ovesta asteli kylmän viilee ja niin "täysjärkinen" ja napakka mamma, että... Suoraan kansliaan ja halusin nähdä öiset labrat. Hb hyvä, trompparit laskeneet, crp normaali, leukkarit ja neutrofiilit nousseet. "Siis sehän on virusinfektio", päätteli amatööri mamma. Huoneesta löytyi neiti pelaamasta ja pirteänä. Vaan olisittepa nähneet iskän, se olisi ollut sillä hetkellä eniten (laitos)hoidon tarpeessa! Ryöstin hotellilta croisantin ja korvapuustin, lisäksi osastolta kaksi isoa kolpakollista mehua, jälkkärinä pizzaa, niin se lapsi käynnistyi. Pissassa oli vilahtanut jotain, mutta uusissa kokeissa ei kuitenkaan. Mitä tekee mamma, unohtaako omat aikeensa ja jää osastolle. No ei tämä mamma. Tein nopeat johtopäätökset ja "hiukan" organisoin, ohjasin, aikataulutin, naputin, tulukutin, tulkitsin ja järjestin. Nostin kytkintä ja vapautin itseni elämään kaksoiselämää ja painuin seminaariin. Koko aikana en kerennyt lääkärin kanssa juttelemaan, mutta vähän niin kuin kotiutin Reetan itse. Seminaarissa istuessa tuli tekstari: "Kotona ollaan." Niin pitiki. Se on jokin virusinfektio ja kuumepiikki, sitä mitä kaikilla muillakin on liikenteessä. Miksi ei siis Reetalla? Toisaalta, miksi sen pitää iskeä juuri silloin, kun olen jossakin suunnitellussa ja odotetussa jutussa. Odotinko ja suunnittelinko liikaa? Niinkin, mutta en antanut moisen lamaannuttaa, raivopäisesti halusin pitää omat suunnitelmani kun tilanteen tsekkasin. Olin todella, todella itsekäs, mutta tunsin itseni kuitenkin voittajaksi. Heikompi olisi murtunut, luopunut ja unohtanut. Olenko toisaalta näin kauhean itsekäs, että hinnalla millä hyvänsä haluan tehdä sitä mitä haluan. Sitäkin, moralisoi, jos tunnet sen tarpeelliseksi. Koin kuitenkin saaneeni niskalenkin pelkoskenariosta, sillä sillä oli aika paljon valtaa, jos sille antaa valtaa.
Reetan kanssa naurettiin, että voiko ihmisen ikävä nostaa kuumeen? Nythän ei käytännössä tarvinnut olla yhtään päivää erossa tästä rakkaasta äitiolennosta, kun kävi kuumepiikin kautta osastolla pussailemassa. Ihan pimeetä, joo. Nyt sunnuntai-iltana kotona homma hanskassa, lievää lämpöilyä, mutta muuten hallinnassa. Täti oli lauantaina aamulla itsensä pyjama päällä meiltä kotiuttanut, vienyt muut meidän muksuista mukanaan ja iltapäivällä kaikki oli jälleen hallinnassa kotisektorilla. Koomisiakin piirteitä tästä on löytynyt: mun mies soittaa mun siskolle, joka nostaa kytkintä oman miehen kainalosta keskellä yötä, lähtemällä meille yöksi, kun Pasi on soittanut. Joo, mene vaan.... Aamulla meidän lapset miettii, kukako herättää ja systerin omat lapset ihmettelee mistä meidän äiti tulee aamulla yökkäreissä, tukka sekaisin ja lauman kanssa.... En taida olla ainoa huuhaa tässä klaanissa, tilanteita riittää! Kiitosta, että hyppäsit sekaan ja otit kopin! Soitin sairaalasta pikaisen tilanneanalyysin, tasan omien tulkintojen perusteella. Systeri sitten jakoi infopaketin koko suvulle työmatkallaan: "Reetta joutui yöllä sairaalaan kuumeen noustua korkealle. Tilanne on ilmeisesti ihan hallinnassa ja hyvä, ainakin Tiinan äänestä päätellen..." Se rauhoitti jälleen koko suvun. Siis lähinnä se, että jos ja kun minä olen rauhallinen, niin silloin muutkin uskaltavat olla. Kahjoo ja kahelia hei! Mutta näinhän se mitä ilmeisemmin on, meidät on jo niin monessa liemessä keitetty, että on pakko itse kylmänviileesti analysoida ja paukuttaa menemään. Ei auta hyytyä, ei lamaantua, ei romahtaa koko ajaksi, ei antaa pelolle liikaa valtaa. Vaikka kaikesta huolimatta pelko heittää laajat ja tiheät verkkonsa ja yrittää lamaannuttaa.
Eli noin neljän tunnin pikanukutun yön ja sairaalatsekkauksen jälkeen pääsin päiväksi seminaariin, se oli siis aivan mieletön kokemus. Onneksi pelko ei ottanut minusta selkävoittoa, onneksi Reetan kuume oli hallinnassa, onneksi en perunut omia haaveita, onneksi pidin pääni, onneksi jaksoin olla itsekäs, onneksi pääsin kokemaan, onneksi jaksoin organiosida, onneksi jaksoin uskoa, onneksi näin yhä mahdollisuuksia... Voi, kuinka olenkaan onnellinen, että jaksan yhä pitää sykettä yllä. Ihan kuin tämä olisi ollut jokin hiivatin testi meitsille, paljonko taipuu ja paljonko kestää. Vitsi, minä kestin, enkä taipunut poikki asti. Olen elastinen ja notkea!
Tuosta lauantaista kerron jahka saan aikaiseksi ja kykenen sen jäsentelemään ymmärrettäväksi tekstiksi. Mutta yhä sen pohjilta saatu palaute saa minut märisemään, liikuttumaan, nöyristelemään ja olemaan kiitollinen. ... Tänään seminaari käsitteli draaman kirjoittamista. Draaman eri muotoja ja sen sellaista. Hytkyin eturivissä jälleen ja kauhean kiinnostuneena. Minulla olisi ollut kutsu myös kynttilöitä tutkimaan tälle päivää, mutta valitsin draaman. Lähetin tekstarin kuta kuinkin näin..."Kiitos kutsusta, mutta juuri silloin olen opiskelemassa draamaa, koska elämässämme ei mitä ilmeisemmin ole tarpeeksi draamaa." Kaverin mielestä meillä olisi kyllä aineksia draamaan ilman opiskeluakin. Näinkin se on, mutta välillä on ihanaa heittäytyä mielikuvituksen pyöritettäväksi, sillä draama jota elämme on aika faktaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti