TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

tiistai 20. joulukuuta 2016

SIIPIRIKKO

Sunnuntaina, kun aamu oli vielä sininen, menin moikkaamaan Reettaa haudalle. Tai moikkaamaan hautakumpua. Tai moikkaamaan uutta hautakiveä. Tai moikkaamaan kynttilöitä. Mitä sitä nyt äiti, äiti-ihminen, ihminen meneekään haudalle tekemään? Pistipä miettimään. Hautahan on tavallaan sellainen näkyvä osa, ja vielä kumpu, tätä elämänvaihettamme. Moikkaamiset tapahtuu sen sata kertaa päivässä, siellä missä olen, on myös ajatukseni Reetasta. Eli moikkailen kuvia, moikkailen tauluja, moikkailen tunteita, moikkailen Reetan omaa pöllökahvikuppia. Moikkailen mennen tullen ja palatessa, missä vain ja milloin vain. Huomaan edelleenkin keskustelevani Reetan kanssa, tai siis vaihdan ajatuksia lapseni kanssa, en todellakaan kaikkea ääneen höpise mitä juttelemme. Reetta on puheissamme, päivittäin, milloin mistäkin syystä.
   Mutta sinne haudalle takaisin. Reetta sai viime keskiviikkona hautakiven, sellaisen unessa näytetyn ja pääasiassa Fannyn kanssa suunnitellun. Tykkään siitä, voi kuinka tykkäänkin. Outoa, tuntea onnellisuutta kivestä, mutta saan kaiketi olla outo. Olen joka tapauksessa. Minusta se on tärkeä, olen sitä kovasti odottanut. Hautakivi kruunaa haudan, todeksi todistaa tämän todellisuutemme. Se jopa toi minulle joulurauhan tunteen, viimeisteli hautarauhan tällä erää. Minulta on kysytty lukuisilta tahoilta, tuntuiko pahalta. Olen asiaa miettinyt, jopa syyllisyyttä tuntenut, mutta ei se pahalta tuntunut, hautakiven saaminen tuntui jopa jollain tavalla hyvältä. Tottahan toki se todistaa yhä selkeämmin lapsemme poissaolon, kuoleman, se on nyt kiveen hakattu. Tottahan toki se sai ikävän vellomaan eri vinkkelistä. Mutta samaan aikaan tunnen yhä selvemmin, että Reetan asiat ovat hyvin, todella hyvin. Muistin 16. päivä, millaista oli tasan vuosi sitten muuttaa kotiin. Millaista oli ottaa vastuu ja nähdä todellisuus. Oli huippua, että selvisimme syyskuuhun saakka, jokainen päivä oli jatkoaika, lahja, voitto ja saavutus. Mutta me selvisimme, niin kauan kunnes syövän törkimys vei meiltä mahdollisuudet palaamalla, jälleen kerran ja niittaamalla lapsemme elämän eletyksi.
   Hautakivi on pysty, paasimainen, koostuu kahdesta osasta. Väliin jää railo. Ylhäällä pronssinen, kerroksellinen risti leijuu railon leveimmän kohdan päällä. Ristissä on kerrostumia, sellaisia kuin vuosirenkaita, niistähän elämämme koostuu. Sukunimi on pystyyn kirjoitettu ja Reetan tiedot vaakaan hakattu. Kivi on iso, sillä siihen hakataan vielä joskus minunkin nimeni. Meillä on neljä hautapaikkaa, kivessä neljälle nimelle tila. Jotensakin se tuntuu hyvältä, että joskus vielä pääsen Reetan viereen, lapseni minua jo siellä odottaa. Tässä kohtaa menee kylmiä väreitä monella, luulisin. Ainakin eilinen vieras niin sanoi kun kerroin... Mutta koen olevani sinut tämän todellisuuden kanssa. Onhan se huippua tällaisena lievänä kaksvitosena omistaa jo hautapaikka ja -kivi. Monellako tällainen asia on hanskassa? Toki isovanhemmillamme oli aikoinaan jo nimetkin hakattuna, vain kuolinpäivä lisättiin. Minä en sentään vielä nimeäni hakkauttanut. Enkä odota sinne aivan heti joutuvani, pääseväni, sillä uskon minulla olevan vielä paljon aikaa jäljellä. Ainakin palo ja uteliaisuus elämään on kova. Mutta tietoisuus luo tyyneyttä ja rauhaa, minunlaiselleni se tekee hyvää. Olen myös aikoinani oman hautakiveni suunnitellut, silloin kun opiskelin muotoja, muotokieltä, pintoja, minulla on ollut kiinnostus aiheeseen ja hautausmaihin aina. Minulle ne eivät ole paha tai pelottava paikka, ne ovat hyviä, kauniita ja turvallisia paikkoja. En muistanut noita suunnitelmia, mutta kiitollisena tajuan tässä Reetalle valitussa kivessä olevan paljon sitä mitä itselleni olin suunnitellut. Tajusin asian vasta hautakiven pystyttämisen jälkeen, kun se muististani kumpusi. Ilimankos se tuntui omalta.
   Mutta mitä tekee otsikko Siipirikko tässä yhteydessä? Nooh, meillä oli Reetan haudalla sellainen iso enkelipatsas, jolla oli todella kauniit siivet. Pyhäinpäiväksi sen hankimme ja siellä se on kököttänyt, perhonen tai ruusu korvansa takana, pakkasessa ja lumessa. Kun tuo hautakivi pystytettiin, nostimme patsaan sen päälle, eli suhteellisen korkealle kököttämään. Se näytti hyvältä. Kovin monta päivää se ei siellä kököttänyt, kun se sunnuntaina oli sirpaleina maassa. Harmitti hetkellisesti, mutta sitten löytyi yksi iso ja ehjä siipi. Kaunis, nostin sen nyt takaisin sinne ylhäälle ja laitoin kynttilän viereen. Silloin ajattelin enkelistä tulleen siipirikon. Samalla ajattelin juuri sellaisen olevan itsenikin, siipirikon. Räpistelen, räpiköin, yritän ottaa ilmaa siipieni alle, nilikutan lentäessäni. Miten sitä nyt siipirikko lentääkään? Joka tapauksessa koen edelleenkin lentäväni, pysyväni jopa ilmassa. Tyylipuhdasta, linjakasta tai kaunista liitelyä se tuskin on. Mutta räpiköin sellaisia päivämatkoja, valtameren ylityksiin minusta ei olisi, enkä koe edes tarvetta. Päivämatka kerrallaan siipirikkona, siihen kykenen luottamaan. Se riittää minulle, tässä vaiheessa. Jokainen räpiköity ja vähemmän tyylipuhdas päiväkin on voitto, saavutus, matka. Kykenen jopa nauttimaan, heittäytymään, tuska ei lentoani tai paremminkin räpiköintiäni pudota. Ikävä valahtelee lennonkin aikana, se ei minua pudota tai pelota, estä siivilleni nousemasta. Luotan itseeni, lentooni. Onhan myös päiviä, ettei sitä edes niin korkealle yritä nousta, ottaa sellaisia pyrähdyksiä, välillä ihan tietoisesti ottaa oksapäiviä ja kököttelee siinä. Tuosta tuleekin mielikuva, kököttääköhän siipirikko enkeli oksalla, vai missä se levähtää? Itseäni ajattelin joksikin siipirikoksi linnuksi, pöllöksi, puluksi, haukaksi, eniten ehkä varpuseksi, varikseksi tai lokiksi. Jännä on ajatella tuo mielikuva minusta lintuna, se on värimaailmalta harmahtava, sillä on kaiketi suojaväri, koen olevani jopa riesa jonkin sortin roskalintu. Kuka nyt varpusista, variksista tai lokeista suuremmin innostuisi. Eipä niitä pahemmin odoteta lintulaudoille tai pihoihin lentotaitojaan tai höyheniään pöllyyttelemään ja näyttäytymään. En koe olevani ainakaan papukaija tai punatulkku, enkä keltasirkku. Nyt tuo ajatus hämmentää, miksi olen sellainen maanläheinen, onko luonteeni pohjimmiltaan turvallisen maan värinen, suhteellisen väritön. Kuka jaksaa ilahtua kun varpunen pörhistelee talipallossa?  Vaan ootappa kun siihen punatulkku tai muu höyhenillä koreileva tulee, johan on hienoa katsella. Ihan sama, kunhan siivet ovat jotensakin lentokykyiset. Voikos se olla myös hailakka feenikslintu, joka pikku hiljaa nousee tuhkasta ja räpiköi ilmaa siipiensä alle. Jopas alkaa taas mielikuvitus laukkaamaan. Oli mikä oli, lentomatkat ovat voitettuja päivämatkoja, uuden elämän elettyjä päiviä. Ja lentäessä tämän siipirikon, harmaavarpusvarislokin, pää pyörii vimmatusti ja kykenen räpiköinnistä huolimatta havainnoimaan ja ideoimaan.

   Koneella olen ollut todella vähän, en ole kirjoittanut juurikaan tai mitään. Olen maalannut, hengästyksiin asti imenyt koloristikurssin oppeja, testaillut. Oivaltanut, jopa kokenut onnistuvani. Näyttely leijuu parhaillaan kirjastossa, sen maalaaminen  ja työstäminen teki hyvää. Monella työllä oli maalausvaiheessa prosessinimi, joka kertoo tästä surumatkasta, mutta näyttelyssä sillä on jokin muu nimi, kuten Timanttikuuraa. Samainen taulu oli maalausvaiheessa Ikävä. Maalasin myös yhden sekalaisen ja värikkään, kerroksellisen työn, joka käsitteli surun eri sävyjä, työnimi oli Surutyö. Mutta näyttelyssä se leijuu nimellä Ilo, sillä nämäkin asiat ovat niin lähellä toisiaan, kulkevat käsikädessä ja rinnakkain, Suru ja Ilo. Joulukortteja tein myös vinon pinon, sekä muita joulunäpertelyjä, Pasi oli hyvänä apuna. Nyt olen innostunut leipomisesta. Joululeipää, -limppua tein viikonloppuna. Siitä tuli mielettömän hyvää, vaikka osa aineista unohtuikin, jotain omintakeista sekaan nakkasin. Eilen tein uuden satsin, josta ei niin hyvää tullut, mutta ei kerrota leipälahjan saajille. Pasi hoiti eilen torttusouvin, meille ja äitille. Olen lukenut, oppinut, oivaltanut, toivottavasti myös ihmisenä kehittynyt. Vaikka se ihmisenä kehittyminen ja oppiminen on loputon suo, joka soutaa ja huopaa, hämmentää ja ilahduttaa, joskus jopa lannistaa... Mutta koen kaiken olevan mielenkiintoista, onhan tässä joutilaalla aikaa tutkiskeluun, vaikka sen siipirikkona lentämisen aikana. Jaksan hämmästyä, innostua, oivaltaa, oppia ja nauttia. Tanssiessa olen saanut yhden mutterin taas löysättyä, uskallan yhä enemmän heittäytyä, mitä itsekin ihmettelin kun syksyllä palasin parketeille. Liikkuminen on myös kaikin puolin monipuolistunut, mistä ei ainakaan haittaa ole. Tosin tällä hetkellä kroppa oireilee vaikka ja mistä, eikä se ole ollenkaan ihme. Hiukan painostuksen alaisena olen varaillut lekuriaikoja, ensimmäinen on reilun tunnin kuluttua ja seuraava erikoislääkärille joulun jälkeen. Mutta koen, että kroppa kertoo asioita, stressi puskee joka tuutista, se olikin odotettavissa. Eli liikkumiseni vaikuttaa monestakin aika siipirikkoiselta raahustamiselta, mutta eipä se minua näytä haittaavan. Uima-altaassa ei näy vaikka nilikuttaa, on liikkumisfilosofiani. Ja jos jään sohvalle tai makaamaan, olen kohta todella nilikku, sen tiedän. Leivon sellaisilla ohjeilla ja työkaluilla, ettei tarvitse käsillä vaivata. Ihoni on todella surkeassa kunnossa... varsinkin sormissa. Moni asia ja oire on ollut ja tullut näiden vuosien aikana, mutta nyt ne puskee kunnolla, enkä ihmettele yhtään. Onhan minulla nyt aikaa ja mahdollisuus ottaa vastaan moiset kropan viestit.

   Perhepiiriimme on jalkautunut jälleen uusi, yllättävä, vakava syöpädiagnoosi, todella aggressiivinen paskanakki, inhottava ja järkyttävä. Olen ollut akuutissa leikkausdiagnosointi-vaiheessa tukemassa paikan päällä, kulkenut tehon käytävillä rinnalla useampina päivinä... Ensinnäkin menin ensimmäistä kertaa Reetan kuoleman jälkeen Ouluun, saati sitten sairaalaan, ja isän kuoleman jälkeen teholle. Tein sen ihan hyvillä ja turvallisilla mielin, joskin itseäni kuuntelin, puskeeko jokin romahduspaniikkikouraisu tulemaan. Mutta ei, toki muistot tulvahtaa, monia asioita muistan selkeästi, teholtakin. Mutta paniikki ei tullut, vaan edelleenkin suunnaton kiitollisuus koko moista laitosta kohtaan, sillä sairaala mahdollisti myös niin paljon ja lääketiede antoi parastaan, siihen luotan yhä. Sekä Reetan, että isän kohdalla tehtiin kaikki se mikä lääketieteellisesti oli tehtävissä, saimme niin monta jatkoaikaa. Tiedän ihmisiä, jotka eivät voi mennä vuosikausiin sairaalaan tai siitä todellisuudesta on jäänyt niin valtavat traumat. Mitä ilmeisemmin olen tämänkin asian kanssa sinut, hyväksyn tapahtuneet menetykset, vaikka kova (välillä karmiva) ikävä on kumpaakin... Olen saanut jopa kiitosta vertaistuesta ja kuuntelemisesta, sehän on ainoa asia mitä voimme tehdä, kulkea rinnalla. On myös hämmentävää saada kuulla, että osaan kuunnella, sillä se on yllättävää tällaiselle suupaltille. Eikä rinnalla kulkeminen tunnu minusta edes raskaalta sillä tavalla että voimavarojani se veisi, se tuntuu itsestäänselvyydeltä, halulta kulkea mukana ja jakaa moinen taakka. Toki kukaan meistä ei olisi moista matkaa halunnut elettäväksi, se on saletti. Syöpä olisi nyt riittänyt, tarvinnut aikalisän moinen todellisuus.
   Olen keskustellut myös kahden tuoreen syöpälesken kanssa, toisen puolisolla neljä ja toisella toistakymmentä elettyä syöpävuotta. Heidän ajatuksensa sivuavat omiani monissakin kohdin, he hyväksyvät tilanteen, oman rakkaansa parhaaksi. Kun muuta vaihtoehtoa ei ole, on päästettävä irti ja jatkettava omaa lentoaan siipirikkona. Se kuinka pelko helpottaa, tuska toisen puolesta löysää. Olen myös jutellut siitä, kuinka meillä vakavien sairauksien ja tämän todellisuuden kanssa elävillä on mahdollisuus sopeutua ja tehdä surutyötä matkan aikana. Kuulemma trauman, tapaturman tai yllättävän menetyksen kokeneilla saattaa olla pidempi matka toipumisessa, eheytymisessä, elämän jatkumisessa. Tänään on 93. uuden elämämme päivä, ensi viikon tiistaina 100.  Huomenna on 21. päivä joulukuuta, eli syyskuun 21:stä on kulunut kolme kokonaista kalenterikuukautta, menetimme Reetan tuolloin. Lapsemme ei ole enää siipirikko, eikä varmasti räpiköi tai nilikuta, luotan ja uskon niin siihen hyvään jota lapsemme saa nyt kokea. Uuden elämän uusi ulottuvuus...

   Olisi minulla ollut muutama muukin juttu, mutta nyt kello käy ja nilikutan "oireeni" ammattilaiselle. Tavoite on kirjoittaa ennen joulua vielä muutama sananen, mutta jos elämä vie, niin en koneelle istahda, jos siivet jaksavat muuten kannatella niin lennän ja liitelen, jollakin tapaa räpiköin jossakin... Kuka tietää. Mutta tässä vaiheessa vähentäkää joulustressiä, himmentäkää valoja, sytyttäkää kynttilöitä. Antakaa joulurauhan laskeutua päällenne, peittää kuin puhdas valkoinen pakkaslumi. Se on monesta kohtaa asennekysymys, ainakin minä tunnen jo nyt todella syvää, kiitollista joulurauhaa...

9 kommenttia:

  1. Hyvää ja rauhaisaa joulua koko perheelle!
    T. Marjut Oulusta

    VastaaPoista
  2. Rauhallista joulua sinulle ja perheellesi ...
    toivottaa, Johanna Päijät-Hämeestä

    VastaaPoista
  3. Minä jo säikähin, ettei näpåäimistölle blogiin kädet enää hiivi. Onneksi näin. Rauhallista joulua, monta ilon hetkeä teille lähetän��

    VastaaPoista
  4. Tähti sun tiellesi, sydän sun mieleesi - ihana olet. Juuri niin vahva ja juuri niin heikko, kun voimat on. Hyvää Tätä Hetkeä Tiina!

    VastaaPoista
  5. Kiitos kun edelleen jaksat kirjoittaa. Toivon sydämestäni teille rauhaisaa joulun aikaa ja levollista oloa. -Saara-

    VastaaPoista
  6. Toivon kovasti että saat hyvää hoitoa ja apua vaivoihisi.Olet ollut kovilla,auttanut ja hoitanut muita.Nyt sinunkin pitäisi saada toipumisaikaa ja lepoa.Se ei varmaankaan sinun kohdallasi tarkoita " mitään tekemättömyyttä" vaan aikaa ja voimia tehdä sinua innostavia asioita.
    Joulurauhaa koko teidän perheellenne!

    VastaaPoista
  7. Hyvää ja rauhaista joulua koko perheelle! <3

    T: Miiru

    VastaaPoista
  8. Joulurauhaa ja jaksamista Sinulle ja perheellesi <3
    -Aini-

    VastaaPoista
  9. Rauhaisaa Joulunaikaa koko perheelle ja tsemppiä taiteilijanuralle. Toivoo Seppo serkku ja Päivi.

    VastaaPoista