TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

torstai 17. marraskuuta 2016

SE TUNNE...

Aamulla herätessäni minulla oli se tunne. Se tunne on todellisuutta, kaipausta, silmitöntä ikävää. Se tunne, kun levollinen uni loppuu ja vähemmän levollinen todellisuus puskee tajuntaan. Se tunne, joka pohjautuu tietoon, ettei Reettaa ole tänäänkään. Vaikka unessa oli, voi kuinka olikaan. En edes muista tunnehuuruissani sitä unta, mutta sen tunteen muistan kuinka Reetta oli. Reetta oli niin todellisen tuntuisesti, että sekin riittää tämän päivän tunteeksi itselle, se tunne, että oli ja kävi.               
   Onneksi tämä arkikaan ei ole pelkkää tunnehuuruista tuskaa, sillä onhan minulla mitä muistella. Aivan mieletön määrä on materiaalia mieleni sopukoissa ja ihan oikeaa käsin kosketeltavaakin materiaalia, tauluja, vaatteita, tekstejä, hajuvesiä, kaappien syövereistä ja mitä yllätyksellisemmistä paikoista löytyy. Tai siis tulee vain vastaan. Eilen käsiini tuli Reetan maalama sudenkorentotaulu kahden vuoden takaa. Samalla aihe, eli sudenkorennot, palauttivat mieleeni niiden merkityksen minulle voimaeläimenäni. Voimaa, rohkeutta, enkös minä juuri sitä tarvitse. Tänäänkin.
   Se tunne kun menin haudalle, heti aamutuimaan. Onhan se ristiriitainen, vellova, pysäyttävä, samaan aikaan kiitollinen ja haikea. Eihän vanhempien kuuluisi mennä lastensa haudoille, marssijärjestys on pielessä. Epäreilua! On! Tupisin raivoisia tunnemyrskyjä ja tunteideni aallokkoa ääneen. Häiritsen joidenkin aamuista hautarauhaa, pahoittelin lähtiessäni möykkääni. Mutta samalla se tunne siitä kuinka pelkäsi lapsensa puolesta niin kauan, niin paljon ja niin kokonaisvaltaisesti. Se pelon tunne ja pakokauhu on pois, voi mikä tunnetila se onkaan, olla peloton. Yhä. Enkä yksistään omasta näkökulmastani itsekkäästi asiaa ajattele, voin vain kuvitella ja lukuisia kertoja Reetan kanssa keskustelimmekin siitä epätietoisuudesta ja pelosta jota hänkin koki, vuosia. Kuinka se söi lastakin, jatkuva taistelu, aina uudestaan ja uudestaan. Kuinka kovilla paukuilla ammuttiin, se tunne kun lapseen virtasi sellaiset myrkyt, että vieressäkin heikotti. Vahvana tunteena napakassa aamutuulessa hautakummulla oli jälleen mieletön kiitollisuus ja samaan aikaan yhä se, että näin on Reetalle parasta, hyväksyntä. Toki omissa tunnemylläköissä käy aina kaikkien asioiden kääntöpuoletkin ja vastakohdatkin vellomassa. Kuinka muka voin hyväksyä? Kuinka muka voin olla kiitollinen? Onnekseni voin. Ainakin toistaiseksi.
   Se tunne kun jälleen haudalla tuuli niin, ettei kynttilät tahtoneet syttyä, saati sitten palaa. Se tunne kun tajusin, ettei siellä ollut tälle aamulle yhtään elävää liekkiä. Harmitti, harmitti myös oma eilinen haudalla käymättömyyteni. Samaan aikaan näin öljykynttilöiden sammuneen tuulessa, tiedostin niiden tuulessa sammuneen, kesken. Samoin kun lapsenikin sammui kesken, kun paha ja voimakas syöpätuuli oli liian voimakas ja sammutti elämänliekin.

   Päivittäin käyn läpi ja koen yhä uudelleen sen tunteen, kuinka Reetta katsoi minuun viimeisen kerran, kuinka hän päästi irti ja kuinka päästin hänet menemään. Se tunne kun näkee monitorissa pelkkiä punaisia nollia ja se tunne kun tietää että monitorin ääni johtuu siitä, että siellä on pelkkiä nollia. Tunne, kun menettää lapsensa. Se tuntuu kuin sydäntä revittäisiin, äitinä minua elävältä raadeltaisiin. Se tunne kun osa minua lähti lapsen mukana. Samaan aikaan olen tyyni, helpottunut ja niin tietoinen kaikesta. Kuinka raadeltuna ja henki salpautuneena voin vain katsoa ja pitää sylissäni kaunista lastani, urheaa taistelijaa, selviytyjää, jonka voimat eivät enää riittäneet. Ymmärrän häntä niin, kuitenkaan en tiedä kaikkea mitä Reetta kävi läpi viimeisenkin vuoden aikana, puhumattomana. Voin vain kuvitella verbaalisen ihmisen tuskan, kun ei saa ilmaistuksi itseään ja tahtoaan tarpeeksi ymmärrettävästi. Tunnen sen suunnattoman kiitollisuuden, kun hänen ei enää tarvitse kärsiä, taistella. Saa vain olla kivuton ja valonpolulla keveänä liidellä... Samaan aikaan olen aivan ymmälläni, yllätyn päivittäin omista tunteistani, ajatuksistani ja tästä todellisuudesta. On päiviä, jolloin en todellakaan ymmärrä mitään, itseäni, tunteitani... Sitten joku ulkopuolinen sanoo, että tietää juuri miltä minusta tuntuu. Onko se mahdollista, jos ei aina itsekään tiedä. On tärkeää, että voi saada myötätuntoa ja joku ymmärtää edes osan siitä mitä itse kokee. En voi itse ymmärtää mitä on menettää lapsi onnettomuudessa, silmänräpäyksessä. Mitä on menettää lapsi jo ennen syntymää. Menettää mahdollisuus omaan lapseen. Menettää koko elämänsä sairastanut tai vaikeavammainen lapsi. Mitä on menettää lapsi oman käden kautta, kun lapsi ei vain jaksanut. Lapsensa voi menettää niin monilla tavoilla, minä tiedän suurin piirtein kuinka omani menetin, mutta olen kuitenkin siitä yhä ymmälläni. Se tunne välillä kiukuttaa, jopa raivostuttaa, kun sanotaan että tiedetään juuri miltä minusta tai jostakin toisesta vanhemmasta tuntuu. Enhän minä pysty edes määrittelemään kuinka isä tuntee, koska se tunne on niin erilainen ja henkilökohtainen. Se tunne on niin äärimmäisen herkkä... vaikea kokea ja saada siitä kiinni.
   Eilen se tunne, kun tajuaa Reetan juhlista kuluneen jo/vasta kuukauden. Ajantaju on niin outo, silloin oli syksy nyt on talvi, kuitenkin vain kuukausi. Se tunne, kun tajuaa pian tulevan jo/vasta kaksi kuukautta kuolemasta, olemme yhä tässä, ilman suurempaa romahdusta. Oletin meidän menevän ja syvälle... kunnon pohjakosketukseen ja nokka ruvella. Onhan se huikea tajuta, että on ainakin tänne saakka kutakuinkin selvinnyt, näinkin. Tajuta, että tästäkin ajasta on selkeitä muistoja ja tuntea, että voi edelleenkin tuntea. Tunteiden sinkoilut ovat valtavat, tunnekaruselli pyörii välillä vimmatusti.

.
.
.

  
   Se tunne, kun maalatuttaa, kirjoitatuttaa, se tunne kun kädet eivät ehdi aivoitusteni mukaan. Sain näyttelypaikan reilun viikon päähän, saan siis oikeasti touhottaa tässä tunneilmaisussani. Maalaaminen ja uusien tekniikoiden opettelu on tehnyt hyvää, olen koukuttunut, kauhean innostunut jälleen ja pursuan ideoita. Yritän saada maalattua sitä tunnetta, sitä ajatusta, sitä "otsaketta" mikä mielessäni pyörii. Joskus onnistun ja aika usein en onnistu, mutta olenpahan yrittänyt. Se tunne kun on niin tohkeissaan, ettei tajua mitä ympärillä tapahtuu tai kuinka laajalle roiskuu. Roiskuu, myönnän ja laajalle, myönnän.
   Se tunne, kun istun luennolla jonka aihe oli aivot ja musiikki. Se tunne kun tajuan, että luennon aihe käsitteleekin eläkeläisten perheoikeutta. Se tunne, kun tajuan ja oikeasti ymmärrän, että olen ihan väärässä paikassa. Seitsemän minuuttia siihen meni kuta kuinkin, sitten hiivin takaa ja hissukseen nauramaan vääränä itselleni. Miten tällaista voikaan sattua, minulle. Tärkeä aihepiiri, mutta äitimme asioista hoitaessa melko monta nyanssia on tullut opittua ihan viime viikkoinakin, siksi siis lähdin kesken. Samaan aikaan tunne siitä, että pääsenkin takaisin roiskimaan, sillä jäi pahasti visiot kesken. Olihan se vapauttava tunne, olla väärässä paikassa.

   Pasi oli viikonlopun puukkokursseilla, minä typyjen kanssa kotona. Sain kuulla täyslaidallisen sanahelinää asioista joissa olen äitinä epäonnistunut. Se tunne kun kunnon ryöpytys ja tykitys ampuu kovilla ja kohti. Keneltäkähän lie sanaisen arkkunsa ja paukkujen napakkuuden perineet nuo meidän tytöt. Oikeastaan yhdellä oli ampumisen tarve, eli sinkoilu oli laajaa. Siihen sitten itkut, huutomyrskyt ja teatraaliset ovien paukuttamiset. Silloin se tuli minulle se tunne, tunteen nimi on kärsivällisyys. Kuinka minun elastiset lehmänhermoni vain venyivät ja koin tyyntä kiitollisuutta, että saatiinpas ulos moiset kuonat. Aikansa paukuttuaan, saimme huushollin isänpäiväkuosiin ja lähdimme ostoksille. Se tunne, kuinka meillä olikin kivaa ja kaikin puolin hyvä olla yhdessä, kun oli ilma puhdistettu. Samaan aikaan tunsin olevani onnistunut, sillä lapsemme eivät ainakaan kiltimmäksi ole tässäkään prässissä muuttuneet. Se on tärkeä tunne, he uskaltavat olla omia itseään.

   Se tunne joka on tavallaan jo olemiseni olomuoto, olenko onnellinen. Tuskin, varsinkaan tässä tilanteessa, kun olen menettänyt lapseni. Toivoisin voivani vielä joskus olla vähemmän onneton, onhan siinäkin tavoiteltavaa. Onnellisuus koostuu monista eri asioista, se on yleinen fiilis ja yleinen  vallalla oleva tunne. Onpahan mitä tavoitella, sillä onhan minulla kuulemma ne lehmänhermot... Tavoittelen vähemmän onnetonta olotilaa tekemällä itselle tärkeitä asioita ja sellaista mitkä lataavat paukkujani. Tästä aasinsilta maalaamiseen, taisi pohjamaalit nyt kuivua, menen jatkamaan... Se tunne kuinka värit sekoittuvat keskenään, se tunne kun saa näkyvää, jopa kaunista aikaan. Se tunne kun itsekin hämmästyy, minäkös tuon osasin tehdä. Tuntea voi niin monilla tavoilla ja niin monilla eri tunteilla. Tärkeää on mielestäni se, että yhä kykenee tuntemaan.

17 kommenttia:

  1. Olet kyllä verbaalinen lahjakkuus��Olen muutamia vuosia seurannut tätä blogia ja analysoit ja sanoitat todella vaikeaa ja koskettavaa elämäntilannettanne upealla tavalla. Olet blogisi kautta tarjonnut meille lukijoille mahdollisuuden yrittää ymmärtää mitä kaikkea tuollaisessa elämäntilanteessa oleva joutuu käymään läpi. Itse olen lääkäri ja viiden lapsen äiti ja ainakin minulle blogisi on antanut uutta näkökulmaa kaltaisessanne elämäntilanteessa olevaa kohtaan, uskon, että näin on usean lukijan kohdalla. Lämpimät kiitokset rohkeasta blogista vaikeasta aiheesta ja voimia elämään eteenpäin koko perheelle��
    T.anu

    VastaaPoista
  2. Moi! Sulla on kyllä sana hallussa.Sellasta vaan ajattelin että oiskos sulla nyt halua,mahdollisuutta,aikaa vastatakin näihin lukijoiden kommentteihin? Vai onko sulla jokin periaate ettet niin tee? Minusta se on hyvän blogin merkki myös että lukijatkin saavat palautetta ja syntyy jopa keskustelua.Jos syynä on se että saat negatiivisia kommentteja niin ainahan sulla on mahdollisuus rajoittaa kommentointimahdollisuutta. Ois ainakin kiva tietää miks et halua mitään vuoropuhelua lukijoidesi kanssa?
    Voimia uuteen arkeen! Reetta kulkee aina mukananne.Ja sinulle varmasti avautuu uusia,ennen näkemättömiä ovia,niin lahjakas olet monella alalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin, toisella anonyymilla, on oma blogi. Tekeepä mieleni vähän jutustella tästä vastaamis-teemasta. Minäkään en oikein tykkää lähteä blogissani vastaamaan ja keskusteluihin kommenttien pohjalta. Se veisi vapauden tunnetta ja toisi paineita. Pitäisi jaksaa reagoida. Yhteen aikaan vastailin ja se uuvutti minua.

      Minulla on sellainen luonne, että jäisin liikaa miettimään vastauksiani ja syntyneitä keskusteluja. Itse olisin tietyllä tavalla tunnettu, mutta keskustelisin omista asioistani ihan anonyymienkin kanssa. Siinä sitä elämääni vatvottaisiin oikein porukalla. Vaikka monella olisi hyvä tarkoitus, en vain jaksa sellaista vatvomista. Vatvon minkä vatvon sillä kokoonpanolla ja niistä aiheista kuin itse valitsen. En halua olla yleinen vastausautomaatti ja "yleistä riistaa" toisten uteliaisuudelle ja kyselyille. Ystävällisesti olen vain pistänyt pelin poikki heti alkuunsa.

      On ollut omia suruja ja huolia ja en jaksa niitä lähteä analysoimaan lukijoiden ehdoilla ,vaan tykkään kirjoitella omakohtaisista lähtökohdista juuri siitä mistä milloinkin mieli tekee. Silloin koen kirjoittamisen terapeuttiseksi ja rentouttavaksi. Kuitenkin moni on tykännyt lukea blogiani siltikin ja jos eivät tykkää lukea, niin ei se haittaa. Blogin lukemisen voi aina lopettaa. Blogeja kyllä riittää luettaviksi.

      Kommentteja ja kysymyksiä voi tulla millaisia vaan ja jos lähtisin vastailulinjalle, edessä olisi ties mihin pohtimiseen ja vatvomiseen lähtö. Ihmiset ovat luontaisen uteliaitakin ja en koe mukavaksi kaikkea haluttua kertoa. Toisaalta en halua jatkuvasti sanallisesti tyrmätäkään. Olisi rasittavaa jatkuvasti kirjoitella, että tästä en jaksa puhua, tätä aihetta en halua avata enempää jne. Siitä tulisi negatiivinen fiilis itselleni ja blogiini.

      En jaksaisi jatkuvasti kiitelläkään kaikista positiivisista sanoista kullekin erikseen toisaalta. Siitä tulisi itseään toistavaa sanahelinää melko helposti.Ja se taas tuntuisi kliseiseltä ja pinnalliselta, vaikka en niin haluaisi. On kivempaa kiitellä blogikirjoituksen sisällä kaikkia tahoja, joita haluaa, ehkä ihan tiivistetysti ja yleisesti. Sen voi tehdä yhdellä lauseellakin.

      Ymmärrän siis varsin hyvin, jos kaikki muutkaan bloggaajat kuten juuri Tiina, eivät jaksa/halua lähteä vastausrumbaan. Se voi viedä voimavaroja. Moni bloggaaja onkin valitellut, että kun vastaa kommentteihin huolellisesti, lopulta kommentteja tulee aina vain enemmän ja vastaamiseen menee aina vaan enemmän aikaa ja se rasittaa ja vie aikaa muusta itselleen tärkeämmästä. Myös lepo on tärkeää. Varsinkin raskaiden kokemusten jälkeen. Me olemme kaikki erilaisia. Jotkut tykkäävät vastailla ja jotkut eivät. Se on ihan luonnollista ja kunnioitan kumpiakin ratkaisuja.

      Tiinalle: Kiitos avoimesta ja koskettavasta blogistasi. Se on rohkaisuut minua, joka itsekin olen menettänyt nuoria rakkaitani. Voimia sinulle ja perheellesi edelleen! <3

      Terkuin Kiia

      Poista
  3. Tiinan puolesta en voi vastata, mutta omastani kyllä. Oma lapseni kävi samaisen syöpärumban läpi. Tosin meillä oli toisenlainen loppu. En jaksanut silloin hoitojen aikana keskittyä edes laskujen tilinumeron naputtamiseen netissä. Se vaati liikaa keskittymistä, johon ei ollut voimia. Voisi ajatella, että tässäkin tilanteessa voimavarat ovat ihan muualla. Tiinalle lämmin halaus ja valtavasti voimia jokaiseen tuntiin! Onneksi muistot säilyvät <3

    VastaaPoista
  4. Hmm.Minä taas ajattelen että miksi ihmeessä pitää julkista blogia jos ei halua millään tavalla kommunikoida lukijoidensa kanssa! Jos haluaa vain pitää päiväkirjaa niin senhän voi pitää ihan omassa pöytälaatikossaan.Jos siis kokee saavansa tukea lukijoiltaan niin eikö olisi kohteliasta ja hyvien tapojen mukaista edes kiittää siitä? Jos ei millään tavalla reagoi mihinkään kommentointiin niin mielestäni se on aika ylimielistä.Miksi silloin ylipäätään pitää kommentointimahdollisuuden auki? Voihan se sulkeakin. Samoin on lukijoiden aliarvioimista toistaa että "tehän ette voi tätä ymmärtää","mahdatteko tajuta" jne. mitä useissa blogeissa harrastetaan.Ei kai kukaan voi eikä väitäkään ymmärtävänsä toisen,tuntemattoman ihmisen henkilökohtaisia kokemuksia,eikä voi elää hänen elämäänsä! Kaikilla meillä on kuitenkin omat surumme,menetyksemme,kenellä enemmän,kenellä vähemmän.Ei niillä voi eikä tarvitsekaan kilpailla.Empatiaa ja ymmärtämystä voi osoittaa syöpäpotilaalle vaikkei itse ole syöpää sairastanut! Parhaiten toki saa vertaistukea täysin saman kokeneelta. Ja täällä blogimaailmassakin saa uskomattoman paljon tukea, voimaa ja uusia ajatuksia samoja asioita kokeneilta.Vielä enempi saisi puolin ja toisin jos tämä olisi edes vähän vastavuoroista. Lukijoiden uteliaisuutta ei tarvitse tyydyttää,asiattomuudet voi jättää julkaisematta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä taas koen ihan toisin. Oman bloginsa kommentteja voi olla mukava lukea, mutta vastaaminen on asia erikseen. Kun ei tarvitse vastata (ja on ehkäpä jopa tehnyt sen tiettäväksi, ettei vastaile, mutta kommentit ovat tervetulleita, jos lukijoista siltä tuntuu ), ne blogiin tulevat kommentit eivät niin helposti stressaakaan. Monet kommentit voivat vain ilahduttaa kuten tarkoitus on.

      Suurin osa ihmisistä epäilemättä empaattisesti tunneälyä ilmaisten suo raskaita kokemuksia läpikäyneelle ihmiselle oikeuden pidättäytyä sellaisesta kommunikoinnista, johon tämä ei jaksa tai tunne halua lähteä. Miksi keneltäkään pitäisi vaatia tai odottaa mitään blogimaailmassa...Koko bloggaaminenhan on vapaaehtoinen harrastus ja monelle henkireikäkin. Jokainen itse tietää millä tyylillä oma bloggaaminen pysyy itselle miellyttävänä ja sopivana.

      Varmasti 99 prosenttia ihmisistä tajuaa, että jos jollakin elämässä on ollut raskaita haasteita, ei välttämättä ole intoa tai voimia lähteä vastailemaan. Tuntuu kohtuuttomalta odottaa tai vaatia mitään tiettyjä suorituksia bloggaajalta, joka on kohdannut surua ja uuvuttavia asioita. Varsinkin, kun keneltäkään harrastuksenaannbloggaavalta ei kannattaisi odottaa blogin lukijoiden halujen täyttämistä. Lukijoita on moneen junaan ja voihan kuka tahansa lukija toivoa mitä tahansa. Mutta millä oikeutuksella, kun tarkemmin ajatellaan... Blogit ovat kuitenkin kuin bloggaajan omia olohuoneita, joissa he saavat toimia omien mieltymystensä mukaisesti ja vieraat saavat sopeutua talon menoon...tai sitten vaihtaa maisemaa, eikä päinvastoin. "Talo toimii tavallaan, vieraat tulee ajallaan."

      Itselläni on äkillisesti ja dramaattisesti kuollut sekä mies että veli. Olen myös bloggaillut suruaikoinakin. Toiminpa niinä aikoina tai tapahtumien jälkeen mihin (lailliseen) tyyliin tahansa blogissani, olen toivonut, ettei minulta vaadittaisi ja pyydettäisi mitään erityistä tai syyllistettäisi mistään. Jos minun suruaikaani ja surutilaani ei blogissani kunnioiteta ja minulle jotain paineita ja odotuksia heitellään, niin en kyllä ota niitä niskoilleni. Ajattelenpa silloin vain, että meitä kaikkia ihmisiä ei ole siunattu yhtä suurella määrällä empatiaa ja myötäelämisen kykyä. Ja se siitä. Karavaani jatkaa kulkuaan omaa tahtiaan. Ja päivä toisensa jälkeen helpommat ajat lähestyvät. Jos jotain surussa oppii, niin armon antamista itselleen ja toivottavasti toisillekin. Ei tarvitse aina jaksaa. Ei itsensä asettamia paineita, eikä varsinkaan ulkopuolelta tulevia paineita.

      Lentäkööt paineet taivaan tuuliin. On niin isoja asioita kohdattu, että pienet asiat eivät saa enää lisää taakkaa tuoda. Entisissäkin on tarpeeksi kestämistä ja haihduttamista kohti yläilmoja...

      Poista
    2. Jo pelkästään blogitekstin kirjoittaminen voi olla mitä vahvinta kommunikointia blogin lukijoiden kanssa. Runoilijat ja kirjailijatkin kommunikoivat lukijakuntansa kanssa. Näin koen ja kuulema moni muukin.

      Olen kokenut mitä voimakkaimpia kommunikaatio-kokemuksia tässä blogissa, tämän blogin lukijana. Vahvoja tunteita ja paljon ajatusten virtaa. Ei siihen ole tarvittu henkilökohtaisia viestejä juuri minun kommenttieni perään. Olen kokenut Tiinan kommunikoivan minullekin niin vahvasti ja koskettavasti, että harva tekee niin kanssani edes silmästä silmään kohdatessa arjessani.

      Kiitokset Tiina tästä blogista! Olet perheesi kanssa usein mielessäni ja rukouksissani!

      Poista
  5. Hei ketjun ensimmäinen anonyymi! Kirjoitit: "...miksi ihmeessä pitää julkista blogia jos ei halua millään tavalla kommunikoida lukijoidensa kanssa!"

    Hmmm. Mitä ajattelisit, jos joku sanoisi romaanin kirjoittajalle: Miksi ihmeessä kirjoitat romaaneja, kun et halua kommunikoida millään tavalla lukijoittesi kanssa? Eikö kysymys kuulostaisi varsin naivilta? On paljon muitakin syitä itseilmaisuun tavalla tai toisella julkaistavien kirjoitusten kautta kuin halu esim elämänkertaromaanin tai muun romaanin kirjoitettuaan alkaa kommunikoida vielä erikseen lukijoidensa kanssa.

    Kirjallisilla teoksilla on oma arvonsa, merkityksensä ja vaikutuksensa riipumatta siitä haluaako kirjailija/kirjoittaja lähteä keskusteluihin teoksestaan teoksen lukijoiden kanssa. Jotkut kirjailijat haluavat jonkin verran lähteä keskusteluihin, mutta on paljon kirjailijoita, jotka eivät halua ollenkaan kommentoida ja analysoida julkisesti teostaan ja sen saamaa palautetta. Se on ihan ok, ei ehkä teoksen markkinointimielessä tuottoisa ratkaisu, mutta kirjailijalla on siihen täysi oikeus eikä se mitenkään vähennä itse teoksen arvoa. Jotkut kirjailijat haluavat kirjoittaa jopa salanimellä ja säilyttää salassa identiteettinsä ja sekin on ok.

    Blogikirjoitusten teko on yksi luova itseilmaisun muoto siinä missä runokirjojen tai romaanienkin teko. Tästäkin blogista voisi tehdä julkaistavan kirjan ja mistä sen vielä tietää etteikö niin voi tapahtuakin. Olen kiitollinen, kun tämä blogi on olemassa ja luettavissa. Nämä blogikirjoitukset ovat arvokkaita ja merkityksellisiä ilman mitään lukijoille vastailuakin. Ihan samalla tavalla kuin monet koskettavat elämänkertaromaanitkin (tai muutkin romaanit) ovat arvokkaita ja merkityksellisiä, vaikka niitten takana oleva kirjailija ei vastaisi yhdenkään lukijansa kysymykseen tai lähtisi yhteenkään kirjalliseen keskusteluohjelmaan.

    VastaaPoista
  6. Järkyttävää vaatia nyt bloggaajaa vastaamaan. Keskustelemaan. Antamaan. Lisää. Enemmän. Kenelle? Tiedonnälkäisille, vääntämisenhaluajille. Nautitaan siitä mitä saadaan. Kiitos Tiina. Mitä parhaimpaa joulun odotusta perheellesi, iloa, onnea ja rakkautta ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen ihan samaa mieltä. Kyllä, minäkin järkytyin. Täällä niin moni lukija sydän syrjällään miettii, että kunpa olisi jotain jolla voisi helpottaa Tiinan oloa. Kunpa voisi helpottaa tilannetta, keventää painoa...Kunpa osaisi...Ja sitten törmää tuollaiseen kohtuuttomuuteen. Se satutti jopa minua, joka olen vain lukija.

      Mutta kuten alempana jo sanottiin. Parasta yrittää jättää nämä tälläiset omaan arvoonsa.

      Tosiaan minunkin puolestani rakkautta ja kaikkea hyvää Tiina sinulle ja perheellesi! <3

      Poista
  7. Ihana Tiina ❤. Miten puetkin niin hyvin sanoiksi sitä mille ei usein löydy sanoja.

    Trolleja löytyy näemmä joka blogiin. Parasta jättää nämä omaan arvoonsa.

    VastaaPoista
  8. Tässä se taas nähdään! Suomalaisten kommunikaatiotaidot on + - 0 !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kas kummaa. Ennen sinun (uusinta?) kommenttiasi oli tullut kaksitoista kommenttia, joista mielestäni kymmenen oli tasokasta kommunikaatiota sisältäen jopa kiinnostavaa analyysia jkeskustelun aiheesta. Vain kaksi kommenttia oli ala-arvoista kommunikaatiota: huonoa argumentaatio- ja harkintakykyä osoittavaa sekä vailla tunneälyn ja empatian häivääkään.

      Maailma ei ole mustavalkoinen. Kaiken kaikkiaan suomalaistakin löytyy paljon empaattisia ja fiksusti keskustelevia ihmisiä. Tietenkin joukkoon mahtuu aina jokunen tunneälyltään heikommin varusteltu yksilökin, mutta sehän nyt on odotettavissakin. Maailma ja ihmiset eivät ole täydellisiä. Osa porukasta myös todennäköisesti kirjoittelee kommentteja purkaakseen omaa turhautumistaan tai pahaa oloaan. Se lienee ilmeisin syy esim silloin, jos lapsensa vähän aikaa sitten menettäneelle äidille joku kehtaa tulla ilkeilemään ikäviä adjektiiveja käyttäen. Ei sellainen ole oikein tervettä hommaa. Mutta onneksi suurin osa tämän blogin lukijakunnasta on selvästikin asiallista ja ystävällistä.

      Poista
  9. Toivon Tiinalle ja perheelle kaikkea hyvää juuri tähän hetkeen ja tähän päivään. Alkavaan viikkoon.

    Se on todella tärkeää, jos vielä pystyy tuntemaan. Ja jos ei aina, niin ehkä jossakin vaiheessa jälleen.

    ElinaS

    VastaaPoista
  10. "Se tunne" Reetta-enkeli <3, ihanien muistojen siivittämää iloa ja valoa joulun odotukseenne <3
    Aini

    VastaaPoista
  11. Valoa ja rauhaa toivon teidän jouluunne.Pitäkää toisistanne huolta.Levätkää.

    VastaaPoista