TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

lauantai 7. helmikuuta 2015

NYKY-MUMMUJEN LUOKKARETKI


Eilen osallistuin yllättäen päivän retkelle Posiolle ja Pentikin keramiikkatehtaalle. Olen siis monta kokemusta ja ajatusta rikkaampi. Myös muutama tehtaan tuotetta... liinaa, lautasliinaa, korilaukkua, tablettia, kippoa, makusiirappia ja sormisuolaa mukaani lähti. Päivän reissuksi suhteellisen napakka, mutta sainpahan olla penkissä korvat höröllään, kun palveluksessamme oli ammattiautoilija.


Toki sain sinne puhelun Reetan olevan todella poikki liikuntatunnilla hiihdosta johtuen. Hälytin Pasin neidin kotiin hakemaan. Eli en todellakaan aivan puhtaalla omallatunnolla ja ilman syyllisyydentuskia reissua päässyt tekemään. Morkkistelin hetken ja kieriskelin omantuntoni kanssa, soitin Reetalle lukuisia kertoja. Neiti kuulosti tympääntyneeltä ja voimat palautuivat kyllä kotosalla. Ja mihinkäpä minä sieltä, ei auttanut lähteä tarpomaan, kun suuntakin oli hukassa.


Kirjoitin aamulla tuollaisen luokkaretkikertomuksen, lähinnä dialogiharjoituksena kirjoittajakurssille, mutta laukaisin sen tännekin luettavaksi.

NYKY-MUMMUJEN LUOKKARETKI

Hiukan hämilläni taas, suhteellisen nuoresta iästäni huolimatta mummuseuraan päädyin, mutta tunsin kuuluvani joukkoon. Aamukuudelta, täysikuun hopeisessa hohteessa, parkkeerasin autoni riviin. Viereeni karautti aina uutta autoa, nelivetoa, nostalgista hyvin palvellutta Toyotaa tai Opelia, näpsäkkää kauppakassia tai metallinhohtoista citymaasturia. Muutama mummu sai kyydin puolisoltaan. Paplarikiharat keikkuen, hopeanharmaat hiukset ojennuksessa, poskirypyt somasti rypytettyinä, rypyissä punaa kunnon kerros, tekohampaat puhtaina, naurunhytke aamukuudelta, pilleripurkit mukana, kävelykepit ja käsilaukut.  Oli alkamassa mummujen luokkaretkipäivä.

   Esson pihasta siihen linjuriin noustiin, sopimuksen mukaan ja odotetusti. Esson baarissa asiasta sovittiin, luokkaretkestä päätettiin, ideoitiin ja varaukset yhdessä tehtiin. Kun sain kuulla lähtöpaikan, olin tietenkin hämilläni, sillä Essoa siinä paikalla ei ole ollut sitten yhdeksänkymmentäluvun, nimihän on muuttunut jo silloin. Mutta Esson baarissa monet tärkeät asiat yhä päätetään. Myös pappapiireissä. Tiesin jälleen olevani seurassa, joka on ollut reissussa useilla eri vuosikymmeninä. Mielelläni heittäydyin kuuntelijan ja sivustaseuraajan rooliin. Matkanvetäjä tarttui mikkiin ja kajautti raikkaasti huomenet. Mummuseurue siihen välittömästi vastasi. Toki joillakin oli omat juttunsa niin pahasti kesken, etteivät he kuulleet tai nähneet mitä linja-auton etuosassa tapahtui. Minä sain istua yksinäni, mitä tavallaan toivoinkin, sillä näin saisin keskittyä kuuntelijan rooliin.

   - Hyvä määrä meitä jälleen koolla. Muutama sairastapaus ilmoitettiin eilisen aikana. Anja on päässyt peruutuspaikalle lonkkaleikkaukseen. Maijalla vaivaa jälleen sydän, eikä hän uskaltanut näin pitkälle reissulle. Vieno oli kaatunut eilen autonsa viereen, oli lyönyt päänsä ja poskensa niin että siihen tikit laitettiin. Mutta onhan meitä, hyvä määrä näinkin. Pidetään itsemme ehjinä ja lippu korkealla. Niin lähettivät kovasti terveisiä ja harmittelivat. Kerään matkan hinnan, kunhan lasken ensin pääluvun ja jokaisen osuuden matkasta. Meillähän on pitkä päivä edessä ja kello on vasta vähän, joten otetaan kauneusunet menomatkalla, jotta jaksamme. Nyt turvavyöt kiinni, pidetään huoli toisistamme ja menoksi! Hyvää mummujen luokkaretkipäivää kaikille!

   Minä ajattelin nukkua, kaivoin unisukat, lapseni pakkaaman pehmolelun tyynyksi ja ponshon peitoksi. Hain penkissä hyvää asentoa, kunnes tajusin, että muilla ei ole aikomustakaan nukkua ja hyvää reissua nukkumalla ohittaa. He aikoivat olla mukana ja terävänä koko päivän, sillä heillä on aikaa nukkua kotonakin.

   - Minäkin pakkasin laukkuuni suklaapatukan ja pillimehun, eikös niitä luokkaretkellä ruukata syödä. Pojanpoika ihmettelikin eilen, kun näki evääni. Mutta en kait minä nyt retkelle puuroa ja leseitä ota, sen kerran kun lähden, niin olen kuin lapsi konsanaan. Törsään ja nautiskelen, kokeilen kaikkea uutta.

   - Minulla on banaani laukussa. Olen tykästynyt näihin proteiinijuomiin, helppoa evästä vaikka autolla ajaessa. Eilen tulinkin Viitasaaren mökiltä, olihan huono keli ja valtavasti lunta. Kädethän nuo meinaavat nyt olla levottomat ja kipeät, mutta sain mökin katolta lumet pudotettua, olihan se aika vaivalloista sinne päästä, mutta tulipahan tehtyä, selitti käytävän toisella puolella mummu kaverilleen.

   - Katoppas, ostin uudet farkut. On kuule miellyttävät jalassa ja joustoa sopivasti. Kotona peruutuspeilistä takapuoltani katsoin ja hyvältähän se näytti. Näyttäisin, mutta kun pitää olla näissä turvavöissä. Mutta muistutappa että pyllistän, kun tästä noustaan. Tämän puseron tilasin netistä, sattui silmään ja meni vähän heräteostoksen piikkiin, mutta näistä tuli lempivaatteeni hetkessä. Voin antaa sinullekin sen nettiosoitteen. On se kätevää kun saa tehtyä ostoksetkin kotoa.

   Tyylikäs se mummu olikin, vaatteet sopusuhtaiset, värikkäät ja istuivat hyvin. Mietin samalla, kun omaa mahdollisimman helppoa samettimekkoani mietin. Niin, takaa päin ja peruutuspeilistä katsottuna, mitä näkisin. Matalat kengät, helpot kävellä, liivimekko kapeavakoisella sametilla, paplarikiharat minullakin, paksut sukkahousut ja harteilla lämmin villatakki, ettei ota veto. Mummuainesta, ainakin peruutuspeilistä. Osa mummuista lähti reissuun rohkeasti kopisevissa korkokengissä, hohtavissa toppatakeissa ja muodikkaissa vaatteissaan. Toki mukaan mahtui myös perinteisempiä mummuja, tuulihousuja, pärekoria, suurta ongelmaa kodin jättämisestä päiväksi, terveyshuolia.

   Suljin silmäni, heittäydyin sivustaseuraajaksi, kanavoin aistini aina eri suuntiin. Päätin kerätä ison korillisen ajatuksia ja mummumateriaalia omaan maailmaani. Sillä toivon vielä jonakin päivänä olevani mummu, millaisen mummun itsestäni luon, siihenhän voin itse vaikuttaa. Kun kuuntelin juttuja, nauruja, tarinoita ja vauhdinhurmaa, äänen heleyttä, keskusteluiden laajuutta olin jopa ymmälläni. Naamasta, iästä, lääkkeistä, liikuntarajoitteista, terveysongelmista ja monen syvyisistä rypyistä ei todellakaan voi päätellä, kuinka vireitä nyky-mummut ovat. Uskomatonta sakkia, päättelin moneen kertaan päivän aikana.

   Omassa lapsuudessani ja oman mummun mummuna olo oli harmautta, hartautta, vanhuutta, vanhenemista, esteitä ja rajoitteita. Milloin mihinkäkin asiaan vedoten tai turvautuen. Vanhuus oli tiukkaa nutturaa, kävelykeppiä, tekohampaita, huonoja liikkuja ja pieniä piirejä. Nyt sain sen käsityksen lukuisilta tahoilta, että nythän se vauhti vasta kiihtyy ja vierivä kivi ei todellakaan sammaloidu. Vaikka on yhä niitä liikuntarajoitteita, kävelykeppejä ja vuosikymmenten aiheuttamia remppoja kropassa. Nutturat kyllä puuttuu, sillä nyky-mummuilla on useimmiten huolitellut hiukset, lyhyet kampaukset, hohtavat harmaat tai sähäkät värit. Toki mukaan tässäkin asiassa muutama poikkeus mahtuu, sillä linja-auton mummutilavuus oli liki viisikymmentä mummua. Niin ja minä, vanha sielu alle viisikymppisessä kropassa. Muutama harmaa hius on jo omasta takaa, eli olen siis mummoutumassa, ainakin tietyillä kriteereillä. Puhun myös entisajasta, vertaan lapsilleni omaa lapsuutta, elämää ja kokemuksia. Tosin lapsenlapsia ei vielä ole, kun omatkin ovat yhä lapsia.

   - Mihin porukkaan minä olen taas joutunut, sekaantunut, päätynyt? Miten minä taas hoksasinkaan moisen reissun? Jaksan hämmästellä omaa olemistani. Noh, hoksasin ja päädyin, kyydissä olen. Sivustaseuraajana ja oman elämän opintomatkalla, nyky-mummujen luokkaretkellä.

   - Meilläkin oli taas eilen äkkilähtö. Niitä tulee tehtyä aika useita vuodessa, monenlaisia. Syksyllä otettiin äkkilähtö Kanarialle, serkku puolisonsa kanssa lähti mukaan, molempien miehillä oli 75-vuotispäivät silloin. Sitä siinä muutama viikko aikaisemmin ajattelimme ja niin me löydettiin passelit matkat. Viime vuonna otimme äkkilähdöt Turkkiin, meitä oli silloin kolme pariskuntaa. Mutta nyt isäntä sai äkkilähdön Espooseen. Poika soitti eilen kun olimme optikolla, että nyt on vähän vaikea tilanne kun keskimmäinen lapsenlapsista on sairaana ja kummankin pitäisi olla töissä. Kotiin kun päästiin, mies katsoi netistä junien aikataulut ja varasi liput. Kolme tuntia puhelusta ja pappa oli jo junassa, eikös se ole äkkilähtö. Minäkin meinasin, mutta kun oli tämä reissu varattuna. Mutta saanpahan omaa aikaa, eikä tarvitse naapureitakaan pyytää kissaa hoitamaan. Meidän se nuorimmainen asuu perheineen Belgiassa, sinnekin tuli äkkilähtö auttamaan marraskuun lopulla. Sama tilanne, mutta menimme yhdessä. Tytär laittoi lentoliput tulemaan ja niin me lennettiin sinne. Sekin on jo tuttu matkareitti, käytiin me siellä ihan suunnitellusti keväällä. Nykyisin on helppo pitää yhteyttä kauemmaksikin lapsiin, kun on nuo Skypet ja muut, näkee ihan kuin vierestä lastenkin kasvun ja kuulee äänen. Tuohon äkkilähtöön me yhdistettiin kolme päivää lomailuakin, kun ei ollut mitään ihmeempiä kotipuolessa. Mutta naapurin Laurilla se tuli taas äkkilähtö sairaalaan, pumpusta otti. Taas vietiin ambulanssilla, ne vasta ikäviä äkkilähtöjä ovatkin.

   Vierustoveri kuuntelee nyökytellen silmät ymmyrkäisinä, sillä hän ei ole lapsettomuudestaan johtuen tuollaisten asioiden kanssa tekemisissä. Yksin eläessä ei myöskään tarvitse olla miesten kanssa tekemisissä. Mutta se on hänen oma valintansa. Lasten kanssa hän on kyllä aina ollut tekemisissä, pääsi eläkkeelle päiväkodin johtajan roolista. Mutta siitäkin on jo kahdeksan vuotta. Äkkilähdöt tälle harkitsevalle ihmiselle ovat täysin tuntematon käsite. Tätäkin reissua hän punnitsi, harkitsi ja mietti lukuisia päiviä. Taisi päätökseen jopa toista viikkoa mennä.

   - Omalääkäri on ihan hyvä asia, minullakin kun on noita asioita aina mitä tutkia. Sama lääkäri, Kotilainen, ollut jo neljä ja puoli vuotta. Pari viikkoa sitten kävin taas kontrollissa, mutta sain kuulla hoitajalta vain, että arvot ovat hyvät. Miksi ne eivät voi kertoa mitä ne ovat, kun tiedän vertailuluvut. Toki se riippuu aina hoitajastakin, joka sattuu soittamaan. Ei ne varmaan ihan niin hyvät olleet kuin annettiin ymmärtää, kun omalääkäri oli käskenyt ihan käymään. Lisätutkimuksiakin määräsi. Kävin toissa-aamuna laboratoriossa, niin ottivat uusia kokeita. Se lääkäriaika on loppukuusta. Samalle päivälle on teatterimatka Kokkolaan, mutta ehdin hyvin, kun tuo lääkäriaika on aamusta. On aina harmi, jos joutuu jotakin perumaan. Reuma oli vuosi sitten niin häijynä, että en päässyt pitkiin aikoihin mihinkään, kaiken sai perua. Mutta nyt minulla on hyvät lääkkeet ja hyvä kausi. Mutta äskenkin piti Elsan minua kädestä vetää, että pääsin tänne autoon, kun ei taho olla käsissä puristusvoimaa ja leikattu jalkakaan ei aina taivu. Tukisukat laitoin lähtiessä, ettei jalat turpoa kun päivän istuu, selittää nuorekkaalla ja iloisella äänellä reuman runtelema pieni mummu. Kurkistan muka maisemia takasivuikkunasta ja katson kuka puhuja on. Ei uskoisi sairaskertomuksen perusteella, että kertoja oli hän, sillä vaikeudet eivät näy päällepäin. Mitä nyt Elsan piti kädestä auttaa autoon kivutessa. Perilläkin sama mummu unohtaa keppinsä autoon, kun länkkäsee muun porukan seurassa pitkin pihoja ja paikasta toiseen. Tehdasvierailunkin hän teki ilman keppiä, ihmettelen.

   - Sain juuri yhden koulun loppuun, se nyt oli semmoinen vuoden kestävä. Mutta ei sitä aina arvaa, kuinka lujille itsensä laittaa kun osallistuu mihin mieli juolahtaa. Mutta olihan hyvä, kyllä talouskoulu pitäisi jokaisen käydä. Vanhin siellä oli 83-vuotias mies, joka on vaimonsa omaishoitaja. Hän halusi oppia tekemään terveellisempää ja monipuolisempaa ruokaa kotona. Vaimo kun oli aikaisemmin huolehtinut kokkaamisesta ja on nyt halavattuna kotona. Monia leskiä siellä oli myös ja minusta se on ihan hyvä tapa tutustua uusiin ihmisiin. Silloin kun jäin eläkkeelle, kahdeksan vuotta sitten aloitin yrittäjyyden. Kaipasin niin asiakkaita ja ihmisten kohtaamista. Varmaan vielä pari vuotta jatkan ja jos sitä sitten joutaisi jo oikealle eläkkeelle. Tai mistä sitä tietää, kertoilee harmaahiuksinen, mutta vireä eläkeläinen. Hänelläkin on jalassaan farkut ja tunikassa kimmeltää paljetit.

   - Katsoppa kuinka kauniit maisemat, vaaroja ja tykkylunta. Nyt pitää kaivaa kamera esiin. Minulla on tämmöinen digitaalinen ja kätevä. Ei tässä vauhdissa kyllä oikein taho teräviä kuvia saada. Horisonttikin on aina vinossa.

   - Napsi vain menemään, kyllähän sen horisontin saa suoristettua kuvankäsittelyohjelmalla. Minä korjailen sillä monta kertaa omia kuviani. Onko sinun koneella sellaista?

   - Onhan se, pojantytär sen minulle asensi ja opetti. Jotenkin nuo lapsenlapset jaksavat paremmin perehtyä minun opettamiseen kuin omat lapset. Ja hyvin ne huolehtiikin. Loppukesästä olimme Karibian risteilyllä, kyllä ne sielläkin pitivät hyvän huolen, vaikka en sitä englantia osaakaan. Meitä oli siellä kaksitoista silloin, hyvä reissu. Niin niitä Karibian kuvia me käsittelimme, kun niissä oli monta kertaa se horisontti niin vinossa. Muuten kauniita kuvia ja hyvät värit.

   - Puhelimissakin on nykyään loistavat kamerat, ei paljon kannata kameraa enää mukana kannella. Tässäkin uudessa Samsungin mallissa on loistava, tykkään tästä liukuvasta näytöstä. Helppo selata ja käyttää. Vaikka nyt näitä lapsenlapsen kuvia. Ei sitä olisi uskonut, että puhelimetkin muuttuvat näin paljon meidän aikana. Mitä kaikkia toimintoja niihin saakaan.

   - On se kätevää, kun voi sähköpostitkin lukea reissun päällä. Luen monet lehdetkin tabletilta, se on kätevää, eikä tule niin paljon paperijätettä. Tykkään tästä Kalajokilaakson uudesta tabloidkoosta, paljon helpompi lukea huonoilla käsillä, kun se ei ole niin iso käännellä. Kotona tietenkin voi levittää pöydälle. Saisi se Kalevakin muuttua samanlaiseksi. Meinasin ottaa sukankutimet mukaan, mutta sitten ajattelin, että jos tulee äkkijarrutus niin ne puikot menee mahaan. Aika moni täällä kuuluu kutovan.

   - Minä lopetin Kalevan tilaamisen, kun tuo syksy oli sen verran kiirettä sen talouskoulunkin suhteen. Ja kun tuli otettua noita Kansalaisopiston kurssejakin, karaokea, hopeakorun tekoa, savipiiriä ja englanninryhmää. Mutta kun on niin paljon mielenkiintoisia asioita, mitä haluaa vielä oppia.

   - Minullakin on naapurin kanssa autotallissa kolmekymmentä metriä mattolointa. Laitettiin kerralla reilummasti, mutta niin se tulee aina kudottua. Matonkuteetkin ovat nykyään valmiita, niin on helppoa tehdä. Ennen kun piti kaikki lakanat ja laamapaidatkin matonkuteiksi leikata. Olihan niissä matoissa tietenkin tunnearvoakin. Mattojen kutominen tai sanaristikot, niillä saan pääni nollattua, ne on hyviä konsteja.

   - Minäkin lapsena leikkelin matonkuteita. Minä taas tykkään sudokuista, minulla on varmaan jonkin sortin lukihäiriö, kun pidän enemmän noista numeroiden kanssa pelaamisesta. Englannin kuullunymmärtämiset  ovat vaikeita minulle. Oletkos koskaan kehrännyt? Sitäkään enää harva osaa.

   - Olenhan minä. Kerroin juuri kahdeksantoistavuotiaalle, pojantyttärelle kuhilaista. Eihän se tietenkään tajunnut, mistä oli kyse. Mutta sitten me katsottiin albumista ja löytyihän tuota netistäkin tietoa. Se netti se vasta kätevä on. Netistä voi opetella matonloimen luomisenkin, ennen se opeteltiin kotona, minutkin on oma isoäiti opettanut. Kitaransoittoa voi myös opetella netistä, yritin ja jotakin jopa opin. Mutta alkaahan nuo sormet olemaan siihen hommaan vähän kankeat. Älykkyys kyllä riittäisi, mutta sormet eivät tottele, nauraa hekottaa takanani istuva paplarikiharainen ruttuposki. Taaskaan ei ääni, puheet ja ulkomuoto aivan täsmää.

   - Huomasitko, olin äsken vähän aikaa hiljaa? Harrastin liikenteenlaskentaa. Tästä kun linja-auton sivuikkunasta laskee vastaantulijoita, niin siinäkin rentoutuu. Nyt on menossa 178, ajattelin laskea ainakin kahteensataan. Välillä lasken vastaantulijoiden määrän aina samalta reitiltä ja vertaan niitä. En tiedä mikä ruuhka se tammikuussa oli, kun sattui kolmekymmentäkaksi autoa matkalla uimahallilta Nesteen liikenneympyrään. Välillä on vain muutama auto. Ajamme sen reitin Jussin kanssa kuntosalin ja vesijumpan jälkeen aina samaan aikaan viikosta ja päivästä, joten on helppo verrata, jatkoi kuhilasmummu tarinaansa.

   Tehtaan kahvilassa huomasin toki olevani nuukien pohojalaismummujen seurassa, hiukan jopa hävetti kuulua seurueeseen. Maitolaillisestakin he keskustelivat pitkään, sen hinnasta ja siitä kuuluuko se salaatin hintaan, varsinkin jos ostaa lohipiirakan palan samalla kertaa.

   -Viisikymmentä senttiä? Mihin se maitolasillisen hinta perustuu? Onko sen rasvaprosentti mikä, en kyllä rasvattomasta aijo viittäkymmentä senttiä maksaa. Ja kun meitä on se linja-autollinenkin. Tässäkin meitä olisi heti jonossa kolme maidonjuojaa, jos tulee kaupan päälle. Kyllä tulee teidän myymälle maitolitralle hintaa, jos viisikymmentä senttiä lasillinen. Katsokin, että se on täynnä, en minä ole tottunut ruokajuomana vettä käyttämään. Kotona se on aina täysimaitoa, punaista. Tuulihousuja, helmiäistä pörröneuletta, tikkiliiviä, talvilenkkareita ja punaista nahkaista käsilaukkua yhdistelevä mummu johtaa napakkaa hintakeskustelua. Olin niin kuin en samaan seurueeseen kuuluisikaan ja jonotin sinnikkäästi, sillä jono sen kuin kasvoi takanani, kun tinkaaminen vain jatkui.

   Tehdaskierroksella sain hämmästellä itse tehtaanjohtajan ja luovuuden ylläpitäjän virtamäärää, työpäivät aamu kuudesta pitkälle iltapäivään, ideoita pursuava ja erittäin luova työyhteisö.  Omistajan liikkeet vikkelät ja pensseli vetää yhä varmoja ja taidokkaita vetoja. Pitkäaikaisia työsuhteita, lukuisia yhteisiä tarinoita, käsityöläisyyden arvostusta ja kaikkialla aistittavaa yhteisten tekemisen meininkiä. Toisaalla joku toinen mummu vetää rollaattorilla pienen pientä omaa kehäänsä ja vanhenee päivä päivältä. Kuinka vaikeaa on ymmärtää ja tajuta näiden mummujen olevan samaa vuosimallia, -41? Minut moinen pisti miettimään ja asian selkeästi oivaltamaan. Kuinka paljon voimme itse omaan vanhenemiseemme vaikuttaa, kuinka voimme siihen suhtautua. Alistummeko vanhuudelle ja sen lieveilmiöille, vai jatkammeko virikkeellistä ja idearikasta elämäämme vanhenemisesta huolimatta. Vierivä kivi ei sammaloidu, sen sain lukuisia kertoja todeta luokkaretken aikana.

   Paluumatkalla tunsin jo olevani aivan täynnä, ähkyssä ja turvoksissa. Niin retkieväitä kuin tarinoitakin. Yritin sivellä omaa älypuhelintani ja keskittyä ihan vain omiin asioihini, sillä kuulin myös vähemmän keveitä elämäntarinoita.  Menetyksiä, sotalapsien muistoja, sodan seurauksista lapsena, orpoutta, ikuisia vammoja, pitkäaikaisen lemmikin raastavaa menetystä, onnettomuuksia ja puolison kuolemaa. Mitä kaikkea nyky-mummujen elämään kuuluukaan. Se on valtavan laaja alue, useiden vuosikymmenten ja tapahtumien kirjo. Samalla sain hämmästellä, kuinka vahvasti ja nykytekniikkaa hallitsemalla eläkeläiset ovat yhä maailman menossa mukana. Kuinka valtavan laaja heidän tietotaitonsa on, monilta eri elämän osa-alueilta.

   -Eiköhän anneta meidän loistavalle kuskille kunnon aplodit hyvästä reissusta. Ja kun olemme olleet näin reippaita ja kotiudumme puolitoista tuntia etuajassa, niin mitäpä sillä ajalla keksittäisiin? Varmaan olette iltalomanne siihen kymmeneen saakka varanneet, eiköhän olla loma loppuun saakka. Mennäänkö yhdessä tuohon lähikuppilaan laulamaan karaokea ja kotiudutaan vasta kun pitääkin. Niin, ja huomenna olisi jälleen Esson baarissa suunnittelukokous tulevasta joogaleiristä. Teistähän on suurin osa sinnekin lähdössä. Kiitos kaikille loistavasta päivästä ja niille jotka menevät suoraan kotiin hyvää yötä, lopettelee matkanvetäjä reippaasti onnistuneen päivän päätteeksi.

   Minä raahaudun uupuneena ja tarinoista turtana kaivamaan autoani lumikinoksesta. Tunnen itseni jollakin tapaa jälkeenjääneeksi, väsyneeksi, vanhanaikaiseksi ja kaavoihin kangistuneeksi liki viisikymppiseksi. Vertaan omaa, osittain myös suppeaa ajatusmaailmani näihin kansainvälisiin, rohkeisiin ja nykytekniikkaa hallitseviin eläkeläisiin. Osa mummuista päättää jatkaa sinne karaokekuppilaan laulamaan. Yhdessä he ottavat toisiaan käsikynkästä, jotta pääsevät liukkaiden pihojen ja katujen yli toisiaan tukien. Seuraan siinä autoa rapatessani kuinka kädet viuhuu ja paplarikiharat heiluu. Sama aamuinen täysikuu valaisee jälleen heidän hopeisia hiuksiaan. En kuule keskustelua, mutta iloista ja hersyvää naurua en voi olla kuulematta. Vitsi mikä päivä, ajattelen. Sellainen nyky-mummujen luokkaretki, melkoinen opetusmatka. Onneksi voin itse omaan mummoutumiseeni vielä vaikuttaa… Sammutan auton ja juoksen heidän peräänsä laulamaan karaokea.

 

  

1 kommentti:

  1. Voi sua hu-haa-hörhelö luokkaretkeläinen ;) kiitos ystävänpäivätervehdyksestä! Olen hiihtolomalla viikkoa ennen teitä... yritettäiskös vaikka kaffitella silloin? Siis ysi viikolla. Sitten munsta tulee stadilainen :) ollaan yhteyksissä!

    VastaaPoista