TIKUSTA ASIAA

Ripustin pyykkejä kuivumaan narulle, kun sen jälleen tajusin. Reetta saa olla ja on ollut kaikki nämä vuodet onnellisten tähtien alla. Samoin me perheenä, kaikesta kokemastamme huolimatta. Miksi se vain ruikuttaessa ja naukuessa meinaa välillä unohtumaan? Miksi mollivoittoisuus meinaa vallata, vaikka on monta syytä ja aihetta duuriin. Sanoppa se.
   Ainahan näitä oman oivalluksen asennevipuja pitää säätää, kääntää, purkaa ja veivata, mutta onnekseni ja toivottavasti oikeat asetukset sentään joskus löytyvät. Monen mutkankin kautta... Aikoinaan sidonnanopettajani, vuonna pipo siis, sanoi "Ei tule mestaria, jos ei tee ja pura..." Näin se on monessakin asiassa, ihan kaikessa elämässä. Viime viikolla tuota samaa fraasia tytöille käytin, kun virkkaus tökki. Aiheuttihan se kantapäiden pauketta ja työn purkamista, mutta kannatti. Tällä viikolla sama on pätenyt kutomiseen, uudelleen ja uudelleen. Jos jokin resepti karahtaa kattilanpohjaan, eiku uudelleen veivaamaan, paremmalla onnella, taidolla ja tiedolla.
   Osastolla yksi äiti on sanonut, että se on tavallaan käänteinen lottovoitto, kun lapsi sairastuu... Niin. onhan se yhtä iso ihme/sattuma/tapaus kuin mikä tahansa negatiivinen arpaonni, kun omalle lapselle napsahtaa syövän lottopotti. Toisille isompi, toisille pienempi potti. Mutta potti kuitenkin. Niin? Tavallaan lottovoitto on myös hoidon hinta, siis ne ovat suuret voittosummat, jotka lapsemme hoidot maksavat. En edes uskalla ajatella Reetan hoitojen hintaa. Sinänsä ajateltuna se on lottovoitto, kun maksaja löytyy, eli yhteiskunta. Jos meille annettaisiin sama summa käteisenä, kuinka sen käyttäisimme. Osaisimmeko kohdistaa oikein, tajuta sen merkitystä. Ei sen puoleen, on minulla raukalla rahattomalla ihmispololla jatkuvasti vedossa myös ihan oikea lottokuponkikin, kestona ja muutamaan kertaankin varulta. Jaksan ajatella, josko se toisenlainenkin arpaonni välillä potkisi. Ihan vaikka osuisi.
   Nyt olen ollut tavallaan turhake, ihan omasta nupistani johtuen. Ehkä tuo luokkakokous jälleen palautti mieleen omia ajatuksiani, työstäni, taidoistani ja näkemyksistäni, ainakin silloin ennen, kun vielä luulin itsestäni jotain. Olen itsetuntoni ja identiteettini kanssa kriisissä. Kuka minä olen ja mikä minun tehtäväni noin niin kuin laajemmalti ajateltuna on? Onko minulle enää käyttöä? Siis kodin ulkopuolella. Käyttöaste kotona on ihan "kohtuullinen", sitä en valita. Mutta minkälaiset jäljet nämä vuodet ovat minuun jättäneet, työntekijänä, ihmisenä ja ystävänä. Onko asioita korjattavissa, olenko saanut uutta pääomaa ja ennen kaikkea uskallanko edes ajatella asiaa? En, siis uskalla ajatella, ihan kuristaa ajatuskin, koska en tiedä mitä uskallan... Kunhan huushollaan, pidän itseni liikkeellä ja odotan lapseni pysyvän onnellisten tähtien alla. Osoitus onnellisista tähdistä toistaiseksi on myös Reetan hyvä yleiskunto ja terve kroppa. Ainakaan vielä ei hoitojen, siis syöpähoitojen ja molempien kantasolusiirtojen, myöhäisvaikutuksia ole nähtävissä, mitattavissa tai havaittavissa. Luojan kiitos, sekin, sillä nekin saattavat olla rankkoja, vaikeita ja elinikäisiä savotoita.
   Onneksi luovuus on kanavoitunut näinä vuosina uusilla tavoilla, mutta lähinnä vain omaksi ilokseni ja hyödykseni, sillä ei perhe elä. Siis niin kuin saa leikkelettä leivän päälle. Tai sitä leipää... Mutta kun en uskalla, en sitten vielä yhtään, ajatellakaan tulevaisuutta, ensi vuotta tai kevättä. Olen niin usein luullut ja miettinyt jo jotain, mutta näinä vuosina tuo hiivatin matto on vedetty jalkojen alta yhä uudelleen. Toki yhä enemmän uskon myös, että asioilla on tapana järjestyä, josko minunkin paikkani vielä löytyisi...
   Tänään olen kokannut, omenahyvää ja liha-kasvisvuokaa uunin kautta, vaniljakastiketta, pyykkejä narulle ja kaappiin, uutta koneeseen ja taas alusta... Eilisen turruutin mehumaijaa, aamusta iltamyöhäiseen. Tytöt aikoivat paistaa omenapiirakkaa, kunhan kotiutuvat. Omenasato on hyvä niin meillä, kuin naapurillakin. Saamme ihan luvan kanssa käydä omenavarkaissa. Sieniä on myös joka lähtöön. Nyt myös puolukoita. Metsäretkiä teemme tuon tuostakin koko laumalla, koirat totta kai mukana. Minusta on ihana, kun tytöt itse pyytävät metsään ja viihtyvät. No, se on niille jo lapsuudesta imetty sielunmaisema. Reetankin olen antanut ihan itse kerätä sieniä, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Ennen kaikkea uskallan päästää lapseni metsään, ilman että näen ja haistan peikkoja, homeita, itiöitä ja sieniä kaikkialla. Hienoa on myös, että tytöt esivalmistelevat, perkaavat ja säilövät satoa siinä missä aikuisetkin. Syövätkin, aina välillä, tietämättään varsinkin niitä sieniä. Tytöillä on monipuolinen ruokavalio, siitä saa olla ylpeä. Välillä kuulee, kuinka huonosti lapset syövät ja yksipuolisesti. Onneksi tuota ongelmaa meidän lasten kanssa ei ole. Yhtenä päivänä laskin, että lihan lisäksi samalla aterialla oli seitsemänlaista kasvista. Ihan hyvin. Välillä toki on nirsoilukausia, mutta onhan niitä itselläkin. Vegetaristeiksi aikoivat viime sunnuntaina ryhtyä, kun näkivät lehmiä laitumella, mutta se ei kovin pitkään jatkunut kun liha taas maistui.
   Kävin viikko sitten luomutilalla, kuuntelin eläintenkasvatuksen ja lihanjalostuksen filosofiaa. "Lueonnoitsija" oli intohimoinen ihminen, omien tärkeiden asioidensa suhteen. Mutta kyllä se intohimo oli aistittavissa koko tilalla ja myös myöhemmin lautasellamme. Tänä kesänä oma hyötypuutarhamme on ollut näiväke, ihan kuin emme olisi koko asiaa edes tajunneet ajatella. Missä ne ajatukset ovat olleetkaan? Tiedän tasan sen... Useina vuosina olemme kasvattaneet ruukuissa kaikkea pientä ja käyttäneet niitä arjessamme. Omassa lapsuudessa omavaraistalous oli kaikilla, maaseudulla se oli elämäntapa. Kuinka tärkeää olisi ja on palauttaa näitä taitoja ja luonnonvaroja omille lapsillemme. Keväällä Verna ja Fanny saivat istua pappan perunanistutuskoneen kyydissä ja istuttaa perunat. Onhan se yhä tärkeää tietää, kenen istuttamista perunoista on kyse, kun ne ovat lautasellamme. Toki kohtuullisuus tuossakin asiassa on paikallaan, eihän enää tarvitse olla hehtaari tolkulla kaikkea. Olemme haaveilleet useina kesinä kasvihuoneesta, tomaattia, kurkkua, yrttejä, kurpitsaa ja muuta kivaa. Minä tietenkin semmoisesta kasvihuoneesta, johon mahtuisi myös muutama kaunis pihalaatta, metallituoli ja -pöytä, kaunis kynttelikkö pimeneviin iltoihin jne... Eli entisaikojen idea nykyaikaistettuna ja moninaisemmin hyödynnettynä. Ihanahan se olisi vanhoista ikkunalaseista, semmoinen nostalgisen idyllinen. Nyt lähti tuo kasvihuonefantasia taas räpylästä. Sitten olisi koko ajan kesä, perhoset olisivat kirkkaan värisiä ja taivaalla olisi vain onnellisia tähtiä, joiden alla saisimme elellä...


   Eli ei minulla siis oikeastaan mitään asiaa ollut, kunhan tekaisin tikusta sellaista, sitä mitä mieleen juolahti. Nyt piippaa pyykkikone ja omenahyvän tuoksu leijuu huumaavana uunista. Pian saapuu typyt koulusta hiukset hulmuten ja äänekkäinä. Meille on kuulemma tulossa myös vieraita, olipas hyvä kun tein tuota omenahyvää kaksi isoa vuokallista... Muistakaa tekin tsiikailla niitä onnellisia tähtiä, niitä on meillä jokaisella.