SINKOILUT

Sinkoilut, ajattelin nyt sellaiset nupistani suloisessa sekamelskassa ulkoistaa. Siis onko ne sekamelskassa, ei ne ainakaan järjestyksessä ole. Sikin sokin sekaisin, sinkoillen laidasta laitaan semmoisena soppana, sörsselinä, seoksena, sotkuna, suloisena?... Mistähän taas tuo suloinen-sana tuohon tuli. Pistää aina takertumaan, avaamaan, pysähtymään. Sillä kun vedän tajunnanvirtana, en pahemmin "kumita" ajatuksiani, joskus niihin on itsekin hyvä pysähtyä, kun semmoinen sinkoaa nupista. Edellisessä postauksessa takerruin sanaan kiva, kaiken todellisuuden kivuuteen, miksi sellainen sana nousee, vaikka ei kaikki niin kivaa ole. Vai eikö sitä itse huomaa, vaikka onkin kivaa. No, nythän sana vaihtui suloiseksi... No, ei auta kuin lähteä siitä, kaivelemaan sekavaa sinkoilua.


   Suloinen ja hyväntuulinen Reetta nousi pussailemaan elikoita. Tämä loppuviikko on ollut hyvä ja nautittava, alkuviikosta kortisonit vielä jalostivat tunnelmia. Reetalla on ranskanleteillä aikaansaadut kiharat, kunnon pörrö. Verna ne letitti, toissailtana saunan jälkeen. Tuplat saunoivat yhdessä, kynttilänvalossa ja tuoksuissa. Verna on ollut useamman päivän pois koulusta, flunssan vuoksi. Semmoista tukkoista röhinää ja räkimistä, ei kuumetta. Vanhempainillassa saimme selkeät ohjeet poissaolojen suhteen, "puolikuntoisena tai sairaana ei saa tulla kouluun. Varsinkaan liikuntaan ei kannata silloin osallistua ja (luokanvalvojan sanoin) näin halutaan varmistaa, että luokan oppilas, jolla on alentunut immuniteetti voi turvallisin mielin käydä koulua". Hienosti ajateltu. Minullehan on itselle aina ollut todella vaikeaa myöntää olevansa sairas, yrittäjänähän ei koskaan ole ollut liian kipeä, sairas tai puolikuntoinen tekemään töitä. Yrittäjyysaikana se ei ole ollut vaihtoehto, kun muut ovat kaatuneet ympäriltä, on itse ollut tehtävä omat ja muidenkin työt. (Kauhufilmi pyörii kahdenkymmeneyhden päivän työputkesta, kun kaksi henkilöä oli pois töistä. Työpäivien pituus neljä-kuusitoista tuntia vähintään. Itsellä paha hermosärky hampaan poistosta, aiheutti kipuhelekuttia ja muita kivoja lieveilmiöitä, valvotti ja piti vetää mömmöjä... Yksi ajettu kolari ja kerran putosin hermosäryn vuoksi uunin alle, kun jalat lähti alta, mutta työt oli tehtävä...) Eli nykyään yritän olla näissä sairastapauksissa (itsellenikin) armollisempi, hoitaa pois ja kuntoon, ettei mitään pahempaa satu tai aiheudu. Tai ihan vaan että paranisi, kas kun on kuulemma sellaisiakin sairauksia joista parannutaan, jopa ihan kotikonstein. Sekin on hyvä tajuta, huomata ja oivaltaa.
   Isommat tytöt ovat jo räkätautinsa lusineet, nyt se on jalkautumassa minulle, joka aiheuttaa myös sinkoilua. En halua, enkä tarvitse moista ja pitää tarttua heti sen hoitamiseen. Pasikin turisi muutama viikko sitten. Mutta yksi on, joka ei röhise, eikä rähise. Se on meidän Reetta. Muinakin vuosina Reetta on itse asiassa sairastanut vähemmän näitä liikkuvia kulkutauteja, kuin muut tytöt. Ihmeellinen asia, mutta ei todellakaan haittaa. Ensi viikon perjantaina on jälleen sytostaattipäivä, joten pidetään pimu kunnossa, jotta lääke voidaan antaa. Kauhean nopeasti nuo kaksiviikkoset menee, vilahtaa. Jotenkin tällä hetkellä aikaratas rouskuttaa valtavalla vauhdilla, minua pelottaa ajanjuoksu, ajan sinkoilu ja kaikki mitä on kenties edessä. Jos on pahoja asioita tulossa, niin olemmeko latautuneet, valmiita, tarpeeksi vahvoja taistelemaan. Ei todellakaan, omat voimavarat ovat aika heikolla hapella, edellisten maratonien rasitus on yhä olemuksessa... Inhottaa moinen ajatusvirta ja sen sinkoilu, kuinka se jalostaa valtavaan kiihkoon heti kaikki pelkoskenariot. Kuinka niitä voisi ja osaisi hallita?
   Mutta nyt sinkoan kuluneeseen viikkoon. Reetta on saanut kokea ensimmäistä kertaa joitakin asioita, jotka ovat aika yllättäviäkin. Itse en olisi välttämättä osannut ajatella, mutta Reetta ääneen ne ajatteli. Kun Verna on ollut pois koulusta, on tavallaan ollut aika huippua, että Reetta on saanut käydä yksinään koulua, tehdä asioita ensimmäistä kertaa yksinään. Mennä koulumatkan, viettää välitunnit kavereiden kanssa, huolehtia läksyistä, olla alakoululla ainoa meidän perheen pimu, kun niitä oli siellä vasta neljä. Olla yksikössä eikä tuplana. Ensin asia muka jännitti, mutta loppujen lopuksi näin kuinka neiti nousi uuteen lentoon asian oivallettuaan, oman yksilöllisyytensä tajuttuaan. Kuinka neiti on ollut töpinöissään, saadessaan kertoa yksin, ei yhteen ääneen, päivän kuulumiset, läksyt ja oivallukset. Myös laatuaika Vernan kanssa on tehnyt hyvää, sillä se neiti ei pahemmin vaadi tai huutele omia asioitaan. Jännä on myös tajuta, että vaikka Reetta on joutunut käymään, olemaan ja kokemaan rajujakin asioita todella yksin, niiden pelottavuus on hämärtynyt ja unohtunut. Ne ovat kuuluneet siihen vaiheeseen hoitoa ja nyt ollaan koululaisia. Käkkäräpäämme on siis saanut loistaa ihan eri tavalla tällä viikolla omassa yksilöllisyydessään, en ole siis sitä hehkua lannistanut. Kuinka nopeasti hyväntuulisuus palaa, kun lääkkeiden vaikutus loppuu, kaikki ne sinkoilevat lieveilmiöt niiden vuoksi. Se jaksaa yhä uudelleen ihmetyttää. Eilinen suunnistuskin sai sellaiset mittasuhteet ja nosteen, että. Vaikka Reetalla oli radalla mennyt melkein puolet kauemmin kuin jollakin toisella, ei se haitannut pätkääkään. Vaikka oli ylämäkijuoksussa pistänyt, sattunut ja väsyttänyt, rastitkin olleet umpimetsässä hukassa ja hiukan ollut kylmäkin. Mutta ei, sekin oli mieletön seikkailu, jota jaksoi hehkuttaa moneen kertaan. Onhan ne asioita, joita saa kokea ja tehdä ensimmäistä kertaa, nyt ihan jopa yksilönä. Ja ei kuulemma haittaa, vaikka hän on luokan lyhin, ääni on kuuluva, persoona tarpeeksi vahva tullakseen huomatuksi...
   Aamuaurinko on kirkas, jalostaen jälleen pölyt huippuunsa. Ihan irtoaa puhaltamalla kirjoituspöydältä, irtoaakohan muilla. Puhalsin uudelleen ja sinne ne sinkoilevat ympäri huushollia. Hah, enää ei tarvitse pyyhkiä, hahaa. Joo, siivota pitäisi jälleen, pyykännyt olen tällä viikolla ahkerasti. On menossa talvi- ja kesävaatteiden organisointi. Joko toppaa tarvitaan? Sukat on pitänyt jo ottaa käyttöön, minunkin, se on aina jotenkin kahlitseva asia. Minä kun tykkäisin sinkoilla paljain varpain aina, ympäri vuoden. Nyt Tessalla torisee uudelleen nenä, kuulemma minä ja Verna olemme tartuttaneet. Tätähän tämä syksy aina on loputonta kierrettä kulkutaudeista, palelemista ja kastumisia räntäsateessa.
   Olen myös liki vuoden odottanut omaishoitajien kuntoutukseen pääsemistä, muutamaksi päiväksi. Kyseinen kurssi alkaisi nyt maanantaina. Minä, tukijaisilla elävä ihminen, onnekseni hoksasin jotain ennen kuin kurssi alkoi. Nimittäin, jos menen kurssille, niin silloin erityishoitorahani ja muut tukijaiset pääsevät/joutuvat  katkolle. Ja katkon jälkeen ne myönnetään uusilla päätösperusteilla, eli useamman sadan euron kuukausipudotuksilla. Uusin perustein, uusien hakemuksien ja muiden kommervenkkien ja todisteluiden jälkeen. Eli, olen perunut moisen kurssin ja kuntoutuksen osaltani, sillä taloutemme ja byrokratiamme lappusulkeisineen vaikeutuisi jälleen. Eli mitäpä tuota, kuntoutumaan tai saamaan aikalisää... Jälkimaku oli hetken aikaa kakka, mutta eipä tuo enää haittaa, nyt on kalenterissa jälleen paljon "vapaata". Kysyivät siirränkö myöhempään ajankohtaan? Kysyin, onko minulla sitten oikeutta, jos lapseni on kokoaikaisesti koulussa, enkä ole enää täysipäiväisesti ja kokoaikaisesti omaishoitaja? Niin, eihän minulla enää sitten ole oikeutta omaishoitajan kuntoutukseen, jos en enää ole kokoaikaisesti omaishoitaja, eipä tietenkään. Eli säkki, jonka pohja tuli jälleen vastaan, mutta näin laki asiat tulkitsee. Ihan sama, onneksi tajusin ennen kuin kaikki mutkistuisi. Kyylään, tarkistan ja varmistan, tätähän tämä kyylän elämä. Kyyläämistä ja sinkoilua, onneksi sain vastauksia, kun tajusin oikealle ihmiselle soittaa ja oikein kysymykseni asettaa.
   Aamumme alkoi uudella yllätyksellä, voit pompata tämän jakson yli, jos luulet ettet halua lukea. Meillä on olkkarissa korkealla kaksi hyllyä, hiukan limittäin ja sinne ylös kolmeen metriin ulottuvat. Yleensä niillä hyllyillä on ollut kynttiläkippoja, kirjoja, taidetta, kukkia. Sellaisia asioista, jotka tarvitsevat tilaa, turvaa ja niitä käytetään harvemmin. Kuuro kissaneitimme on nyt nämä hyllyt kesän mittaan vallannut. Miksi vasta nyt, sitä emme ole keksineet. Vieno karauttaa täysillä kajarin päälle, siitä piirongin päälle, siitä alimmalle hyllylle ja siitä seuraavalle hyllylle ja siitä vielä pitkällä loikalla keittiön kaappien päälle. Hyllylaudat notkuu ja tavarat ovat putoilleet tai ihan tulleet kissan aloitteesta pudotetuksi pikku hiljaa. Milloin iskeytyy taulu lattiaan ja kissa ihmettelee mikä meni. Jostain syystä Vienosta on kiva irrottaa oma kulkuspantansa juuri tuolla korkeimmalla hyllyllä, nakata se alas ja seurata katseella. Välillä kissa leikkii hyllyllä häntänsä kanssa, tekee kuperkeikkoja ja notkeilee niin että meitä pelottaa, milloin putoaa katti alas asti. Tai sitten Vieno nukkuu siellä vailla huolen häivää tuntikausia ja me huutelemme ja etsimme kuuroa kissaamme, kun luulemme sen karanneen. No tälle aamulle annoin kissalle tonnikala-aamupalan, se on meidän aamutraditio. Kissa karautti maha täynnä jälleen ylimmälle hyllylle ja temppuilemaan. Sitten kuului epämääräinen kurnutus ja loiske, neiti oksensi aamupalansa olohuoneen katonrajasta alas lattialle saakka. Ja seurasi katseellaan moista temppua. Tonnikalamössöä riitti laajalle, mitä siihen nyt linjalle sattuikaan: toinen hylly, toisen hyllyn kirjat, iso Kuvaraamattu, kaiutin, lattia- ja kynnyslistat ja lattia. Onnekseni minä satuin juuri yrjön hetkellä rykimään ja räkimään, en siis ollut ensimmäisenä paikalla, enkä myöskään päässyt siivoamaan. Pasi sen siivosi ja kissa seurasi katseellaan, mitäköhän nyt tapahtuu. Ihan kiva singota suoraan sängystä moiseen puuhaan, se on tämän perheen vanhemmuutta jalostetuimmillaan. Voiko kissalle olla pahana, eihän se periaatteessa sen syy ole, ei siis tarvitse. Mutta näin se vain tällaisella laumalla menee, milloin mitäkin eritettä sinkoaa mistäkin...
   Nyt voit jälleen palata lukemaan, sillä se siitä. Fanny on pelaamassa sulkapalloa, muut pelaavat hyväntuulisina jotakin hauskaa lautapeliä. Verna leipoi illalla leipää, nyt saamme aloittaa aamumme sillä. Pasi pesi auton ja kasteli varpaansa. Minä nakkaan miehen töihin, pyörä auton perässä keikkuen, raukka on liian rasittunut pyöräilemään, kun on ollut aika tapahtumarikas tämä aamusessio... Yksi serkku tulee päiväkylään, jahka herää. Niin ja on sukuun syntynyt tällä viikolla myös uusi serkkupoika, kuudestoista lapsenlapsi meidän parveemme. On hämmentävää tajuta ja oivaltaa, ettei tällä hetkellä tietääksemme kukaan ole suvussa raskaana. Siis tuliko lisääntymiseen nyt aikalisä? Häh?  Pasi lähtee juhlimaan kaveriaan, alkaa nuo kaverit täyttämään viiskymppisiä ja kuuskymppisiä... Kauhian vanahoja kavereita! Jään typyjen kanssa viettämään naisteniltaa ja höyryämään omiamme. Ehkä yksi serkkutyttökin tulee yöksi, kuulin juuri.
   Kuluneina syysviikkona ole kulkenut tuon tos-oireyhtymäni kanssa kimppajumpassa terveyskeskuksen fysikaalisessa. Tehnyt ohjattuja liikkeitä ja kohdistaen oikein tuohon puristettuun kehonosaan ja raajaan. Hiljaa hyvä tulee... eihän se kerta rytinällä ole tullut, joten vaatii sitä minun olematonta kärsivällisyyttä myös korjaantuakseen. Lisäksi säännöllisesti kotivenytyksiä, hermoratahierontaa, lisänä olen maanantai aamuisin seitsemältä osallistunut aamu-asahiin, eli itämaiseen puistojumppaan. Kaikki tukevat toisiaan. Tanssimisenkin olen startannut, tänään osallistun kolme tuntia, mutta nyt opettelen kohtuutta tuossakin asiassa, en ole säntäämässä jokaiselle kurssille. Onhan minulla jo pohjaa viime talvelta, joten uskallan jotkut alkeet jopa ohittaa. Uutena asahin lisäksi on savi-keramiikka-kurssi, lasityökurssi yhdessä Ukkokullan kanssa, pääsin myös lasityönmuottikurssille. Kirjoittajakurssit ovat aina satunnaisesti pari kertaa syksyllä. Eli onhan tässä mihin sinkoilla. Kateus, heräsikö? Suotta, minun on vain pakko pitää itseni liikkeessä, hyödyntää joutoaikaani, hakea uusia aluevaltauksia. Vesijumppaan en ole vielä ehtinyt, paas kattoo milloin sinne loiskautan. Ellei minulla ole jotakin mihin sinkoilla, sinkoilen kotona ihan seinähulluna, sen voin kyllä myöntää. Monilla kursseillahan minä olen tasan se eläkeläisten seassa oleva kummajainen. Eli herää kysymys, kenellä ne vanhat kaverit ovat? Aina se nuorin, mikä jaksaa minua yhä uudelleen hämmentää. Miksi olet täällä? Miten et ole työelämässä? Olet uusi naama, kuka ja mistä? Seli seli, lyhyesti ja rehellisesti selittänyt olen, mutta onpahan myös napsahtanut selkään taputtelua ja jopa sympatiapisteitä, jopa ymmärrystä miksi en joku kerta jossakin ole. Yleensähän sitä mielletään työikäisen ihmisen osallistuminen ikäihmisten aikataulihin sopiviin harrastusmahdollisuuksiin kummajaisena, onko tuo syrjäytynyt, vajokki, laiska, outo, joutilas vai mikä? Myönnän, kaikkia noitakin piirteitä löytyy. Mikä moisen mahdollistaa? No tällä hetkellä tämä tilanne mahdollistaa  minulle tämän, olen siitä onnellinen, että uskallan hyödyntää tämänkin aikani sinkoiluun. Voisinhan minä nypyttää vain kotona se muutaman tunnin, jonka Reetta käy koulua, sinkoilla hermorauniona ja umpilaiskana. Nämä kurssit ovat kansalaisopiston ja käytännössä "ilmaisia" kausikortin hankinnan jälkeen. Toki materiaaleista napsahtaa kuluja, mutta pitää yrittää pysyä kohtuudessa. Viime viikonlopun kirjoittajakurssilla tarjosin mummuille ja papoille omatekoisia hillojani voileipäkeksien kanssa. Oli hämmentävää tajuta asian käänteinen oivallus. Nyt mummelit kyselivät ja kirjoittivat minun hilloreseptejä vihkojensa kulmiin, eikös sen pitäisi olla toisin päin? Onko minulla tämä mummoilu ja marttailu mennyt jo hiukan liian pitkälle, pitäisikö huolestua, siitäkin. Muutama viikko sitten tässä kehää kiertäessäni varasin myös näyttelytilan. Minulla nyt vain tarvitsee aina olla jokin kiintopiste jossakin. Nyt se on kalenterissa, avajaispäivämääränä. Hih! Tavoite, suunta jne. Ajattelimme tehdä osittain kierrättäen ja ideoiden näyttelytyöt. Reetalle ja minulle on kertynyt myös muutama tilaustyö, nekin voisi samaan syssyyn maalata. Mitään tiettyä teemaa emme harkitse, emme värin tai aihepiirin mukaan ajattele rajoittua, kokeilemme vähän kaikenlaista. Paas kattoo mitä saamme aikaiseksi, vai onko lopputulos minimalistinen... Se minimalistisuuskin olisi ihan uusi juttu, meidän perheen akkalaumalle. Tyypilliseen tapaan ateljeetahan ei ole edelleenkään, joten maalaamme sitten turnauksenomaisesti kerralla kaikki. Eilen ostin viisi kiloa ilmakuivuvaa savea kotiin, nyt on pikku patsasta ja savityötä joka lähtöön, hauskoja tuotoksia. Eli ateljeen perustaminen ja saviharrastus lipsahti vähän niin kuin vahingossa päälle, iltaruuan söimme siis olkkarin lattialla telkkaria katsoen. Tätähän tämä huuhailu tulee olemaan seuraavinakin viikkoina.
   Mitä sitten kirjoittamiseen tulee, se on minulla hiukan ja aika paljonkin auki. Kirjoitan kyllä, paljon kaikkea; runoja, pakinoita, monologeja, aivoituksia, fiktioita, kirjoitustehtäviä, mielikuvaharjoituksia, sanaleikkejä... luukutan niitä nopeasti. Mutta miten käy tämän blogin, olen jotenkin niin kyllästynyt tähän faktan jauhamiseen. Tai minulla raukalla oli visio keväällä ja viime talvena, että saisin lopettaa täällä jauhamisen onnellisten tähtien alla... Haluaisin niin saattaa loppuun tietyn aikakauden ja jatkaa anonyymina perheenä, ilman tätä. Haluaisin luukuttaa maailmalle, että lapseni on voittanut taistelun, saavuttanut terveyden, normaaliuden ja kaikki on hyvin... Mitä sitä nyt äiti lapsensa sairaudesta osaa toivoa, sitä on itse asiassa aika vaikea sanalliesti määrittää, kertoa ja kuvailla... Mutta ehkä ymmärtänet mistä haaveilen, toivon, jopa unelmoin tuolla sektorilla... Ajatukseni sinkoilevat todella laajoilla, iloisilla, valoisilla, positiivisilla kaarilla, kun kuvittelenkaan moisen tilanteen. Kunpa se meille mahdollistettaisiin, todeksi annettaisiin. Tällä viikolla sain kuulla, ihan ammattilaisen mielipiteen tilanteestamme. Ennen kaikkea tilanteemme jatkuvassa, aina uudelleen jatkuvassa epävarmuudessa elämisestä. Kuulemma siitä selviytymiseen ei ole olemassa selkeää kuviota, kuinka selvitä. Ei karttaa, jota seuraamalla jaksaa. Ei sovellusta, joka auttaa löytämään ratkaisut. Ei tiedettä, joka selittäisi. Epävarmuus on niin käsin kosketeltavaa ja niin nopeasti vaihtelevaa, ettei kukaan kykene sitä niin sanotusti oikein ohjamaan ja neuvomaan. Näinpä nämä meidän omat selviytymiskeinomme ovat mitkä ovat, eivät suinkaan kaikille passelit. Sain kehuja siitä, kuinka jaksan kuulemma löytää yhä uusia keinoja suhtautua ja selvitä. Ennen kaikkea jaksaa perheenä ja löytää matkasta jopa hauskuutta ja hyvyyttä. Kivaa suloista sinkoilua. Viimeksi kuluneen viikon aikana minua on itkettänyt usein, olen märissyt hiukan joka käänteessä. Sillä kulunut, mennyt kortisonikuuriviikko aiheuttaa ja nostaa oman avuttomuuden jälleen ihan uusille tasoille. On raskasta kuunnella, katsoa, seurata, jaksaa, valvoa, ymmärtää ja ohjata lasta, joka ei ole oma itsensä. Kaikki kärjistyy negatiivisen, narinan ja kivun kautta. Levottomuus, kivut, unettomuus, säryt, kärsivällisyys, kärsimättömyys, huonotuulisuus ja muut tunteen sinkoilut laidasta laitaan. Kuinka ihana oli huomata, että yhtenä aamuna sitten ylös nousi iloisena kupliva ja elämänhalua sinkoileva lapsi, omana itsenään. Siinä sinkoaa omakin nyyhkyttäminen taka-alalle, kun ei ole niin avuton olo. Ei tarvitse tuntea jatkuvaa valtavaa ja hallitsevaa avuttomuutta ja tuntea jatkuvaa pahaa mieltä, eikä tajuta, että jatkuvasti kirahtaa kyyneleet. Tänään huushollissamme sinkoilee jälleen hyvä syke. Sitä on minunkin kiva singota vähän tanssikurssille pyörähtelemmään. Kivaa ja suloista sinkoilua sinunkin viikonloppuusi!




 P.S. Tässä on tekstistä puuttuva A-kirjain, laita se sinne mihin se kuuluu, kun huomaat sen puuttuvan. Löysin virheen kerran, mutta en löydä sitä enää uudelleen. En vain viitsi jauhaa tekstiä moneen kertaan, kun tekee mieli singota jo seuraavaan aiheeseen. Sori myös muiden kirjoitusvirheiden puolesta, korjaa ne mielessäsi... ja ole armollinen pilkun viilauksille. ;-)