TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

perjantai 8. elokuuta 2014

SURRRRRURRRRRR.....

Kuuletko sinäkin sen? Semmoisen surinan, surrauksen ja pörinän? Se kuuluu tällä hetkellä minun päästäni, nupistani, korvieni välistä, todella tyhjästä nupistani ja kallostani, surraa niin kuin ampiaispesä peltipöntössä. Surrrurrrsurrrur... Ihan ontolta kuulostaa ja jaksaa vain pörrätä ja surrata, toivottavasti saan edes jonkin järjellisen ajatuksen tähän sorvattua.


   Mistäköhän tätä surinaa lähtisin avaamaan... Varmaan suurimmasta pörinän aiheuttajasta, eli Reetasta.


   Eilen olimme Oulussa lääkkeellä, suonensisäisellä. Jotenkin minua pelottikin mennä sinne, kun en taas tiennyt yhtään mitään suunnitelmista, koska sitten remissiopuhelun en ole ollut yhteydessä lääkäreihin. Samalla alitajunta surrasi huojentuneena, sillä ei tarvinnut olla sillä tavalla skarppina, että olisi pitänyt tajuta jotain vaikkapa Saksaan lähdöstä... Sain vain pörrätä pienen kaikuvan nuppini ja alentuneen älykkyyteni kanssa, peltipöntössäni ja pöristen. Samaan aikaan pörräys vain lisääntyi, sillä saimme kuulla lisää hyviä uutisia ja vastauksia Reetan tilanteesta. Ensinnäkin suurin pörinä lähtee tuloksesta, joka kertoo sen ärsyttävän, inhottavan, pelottavan ahdistavan kromosomimuutoskloonisyövän olevan puhdas! En varmaan osannut sitä oikein kirjoittaa, mutta yrittäkää ymmärtää, siis se pelottava klooni on kromosomista pois, nyt sen sain sanottua! Ainakin näin olin ymmärtävinäni. Surrrrr!!! Kahdessa mittauksessa värähtää yhä alttius leukemian uusimiseen, noin prosentin luokkaa, toukokuussa vastaavat prosentit oli kymmenen luokkaa, eli suunta on oikea. Eli emme uskalla hehkutella liikoja, olemme nöyrän kiitollisia ja pörräämme huojentuneena tästä tilanteesta.
   Kaksi lääkäriä tutki ja keskusteli pitkään kanssamme. Uudempi ammattilainen kommentoi näkemäänsä ja kuulemaansa, ettei uskoisi kaikkea kuulemaansa ja lukemaansa neidin näkemisen ja tutkimisen perusteella. Sillä Reetta näyttää niin sopusuhtaiselta ja hyvinvoivalta, kaikin puolin. Kysyin jopa neidin painonnoususta, onko siitä syytä huolestua, kun paino on reilut viisi kiloa korkeampi kuin vuosi sitten. Mutta yhä kuulemma pari prossaa normaalin alle, eli ei haittaa moinen. Sehän vain kertoo elimistön vahvuudesta ja neidin ruokahalusta. Ja kun kukaan ei tiedä mitä on edessä, niin pieni vararavinto on vain hyväksi...
   Hoitoja jatketaan entisen suunnitelman mukaan, ei uskalla yhtään löysätä, parempi niin. Veriarvot ovat yhä kuin terveellä Hb nyt 110, trompparit jotain 230, leukkarit 3,3 muistaakseni ja neutrofiilit 1,6. Eli uskaltaa päästää kouluun moisilla puolustushipuilla! Maksa-arvoissa oi viimeksi nostetta, mutta seurataan koska sytostaatit saattavat aiheuttaa moisen, eilisiä vastauksia emme vielä saaneet...   
   Mitä sitten jatkossa? Varmaan surraa muillakin sen kysymyksen kohdalla, surrrr... Kukaan ei periaatteessa tiedä, mietitään, katsotaan, eletään, pörrätään, suunnitellaan, keskustellaan, pelataan aikaa, tärkeää aikaa. Käydään koulua, eletään, ylläpidetään yleiskuntoa ja hoitoja, taas surrataan ja mietitään... Kenties muutama kuukausi tästä eteen päin. Kunhan proffatkin lomilta palailevat, taas mietitään, yhdessä ihmetellään tätä ihmettä, jaksetaan uudelleen ihmetellä ja suunnitellaan. Eli kenelläkään ei varmasti ole vastausta, kuulen siis huippuosaajienkin pörinän... Ei se nyt ihan yhtä kattava ja kaikuva ole kuin meikäläisellä, mutta kiva pörinä hyvästä asiasta. Antaa pörrätä... Eli näin selkeät suunnitelmat kykenin laukaisemaan, riittäkööt. Surruurrr!


   Kuulostaa myös herätyskellot surraavan, lapset hakevat aamurytmejä, koska kouluarki on käden ulottuvilla. Hyvä tapa itse laittaa noita herättimiä ja hakea rytmejä. Voin vain kuvitella oman nuppini surinan, kun Reetta maanantaina saa mennä Vernan kanssa kouluun! Voi pyhä pörinä ja ihanuusitku! Mitä sanoo luokkakaverit ja kuinka Reetalla pörrää ja missä! Haluaisin niin pörrätä tuolloin kärpäsenä katossa. Oi ihana elokuu! Toki Reetalle sorvataan jälleen oma opetussuunnitelma ja koulu alkaa kokeiluluontoisesti kevennettynä, ihan lääkitysten- ja sairaalakeikkojenkin vuoksi... Poissaoloja tulee olemaan, sillä kortisonihuuruisena ja kipeänä on ehkä järkevämpää pitää lapsi kotona. Pian napsuu ja pörrää luonne siihen malliin, että uudet ja hienot älytaulut saavat osansa, surrr ja naps... Kotona on moni paikka jo lommoilla ja äiti tietää paukuista, enkä niin pelkää, mutta luokkakaverit saattaisivat säikähtää kuohahduksia ja äkillisiä pörinäkohtauksia. Reetallekin uskoakseni helpompaa pörrätä niinä päivinä kotona, ja kuohahdella tarpeen mukaan. Eli aiheen puitteissa palaveeraamme ensi viikolla. Ja eihän kukaan tiedä mitä syksy tuo tullessaan, sekin aiheuttaa koulunkin suhteen pörinää.

   Olkkarissa pörrää tuuletin, sekoittaa kuumaa ja kosteaa elokuista ilmaa. Tuossa äsken kirjoitin "oi ihana elokuu", sehän oli aikoinaan sellainen televisiosarjakin, eiks' vain. Yksi ystävä on sanonut minun muistuttavan sen ohjelman äitiä, kuulemma monellakin tapaa. Myönnetään... Eli katsokaa ihmeessä katkelma ohjelmasta, niin saatte käsityksen siitä millainen todellisuudessa ja oikeasti olen! Ihana elokuu on ollut myös suunnattoman lämmin, samalla syksy on hiipinyt takapihallemme. Eilen saavuimme kotiin, sillä pörräsimme typyjen kanssa hieman... Kerron siitäkin ehkä enemmän. No kuiteskin, viikossa vilja on saanut kullankeltaisen kypsyyden takanamme olevilla pelloilla. Aamun tuoksu on muuttunut. Ilmankosteus on aika hulppea, elokuiset yöt hämärtyvät, nauhukset menettävät loistoaan, syksyn merkkejä löytyy kaikkialta. Omenapuissa pullistelee kehittyvät omenat, aurinko paistaa eri korkeudelta, pihlajanmarjat muuttavat väriään, väriloisto pakenee kasvien juuriin, kukinnot lakastuu... Pidän tästä valmiista vuodenajasta, kaiken kypsyydestä ja tulevasta väriloistosta. Pimenevistä lämpimistä illoista ja sen sellaisesta...


   Pyykkikonetta pörryytin ja surruutin eilen, vielä on muutama koneellinen edessä. Lapset pörräävät ruohonleikkureiden kanssa, sillä on meidän typyjen vuoro leikata mummun ja papan nurmikko, samoin kotona saa pörryyttää kyseistä vehjettä.


   Viikko sitten torstaina suuntasimme automme keulan kohti rantatietä. Surrrrrurrr... Oli akkainreissun vuoro ja kesäloman loppukirin. Pasi jäi tienaamaan, paiskimaan töitä ja elukoiden kanssa kotiin. Tavoitteena oli myös antaa miehelle omaa rauhaa ja mahdollisuus olla luvan kanssa hiljaa, kun emme ole jaloissa pyörimässä ja keskusteluun haastamassa.
   Meillä oli tyttöjen kanssa hauskaa, saimme ihan oikeasti tehdä akkainjuttuja ja harrastaa hömppää. Parasta oli tietenkin kurkku suorana laulaminen, semmoista musiikkia mitä Pasi ei yleensä ymmärrä. ;-) Parhaiten tilannetta kuvaa Vaasassa moottoritiellä kiljuttu Chisun biisi "miehistä viis...", aina uudelleen ja korkealta ja kovaa. Päädyimme Lietoon, floristiaikojen ystäväni perheen luokse. Siellä lojuimme maanantai aamuun saakka. Sain olla näyteikkunan somistajana, skräpätä kortteja ja olla hoitoapuna. Aurajoki loiskahti lukuisia kertoja, kun tytöt uivat useita kertoja päivässä. Päädyimme lauantaina Turkuun. Ensiksi päiväksi pyörimään ostareissa ja torilla ja illalla festareille. Siis turisteilemaan ihan oikeasti.
   Minulle tyypilliseen tapaan juuri tuolla festareilla päätti amppari surrata kimppuuni, kierteli, kaarteli ja tuikkasi kainaloon. Sattui kauheasti ja alkoi surraamaan ajatus allergisesta reaktiosta, sillä jokin pistos joskus saattaa laukaista minussa moisen. Tietenkin juuri silloin illalla päätin keventää kassiani ja jätin allergialääkkeet pöydälle... Korvissani pörisi jälleen ja mietin missäköhän ensiapu, haaveilin allergialääkkeestä, ainakin varalta. Lähdimme loikkimaan alueelle ja törmäsimme ensiapupartioon. Kerroin asiani ja he olisivat lähteneet viemään minua ensiapuun, jos minusta tuntuu tarpeelliselta. Tietenkin kieltäydyin! Jatkoimme siis koko lauma vauhdilla loikkien ja samalla korvissani kohisi lähinnä pelko yhä enemmän... Entäs jos iskeekin jokin ahdistus tai tuuperrus tai jotain? Mites sitten? Saavuimme noin puolen tunnin kuluttua ensiaputelttaan ja siellä tiesivät minua jo odottaakin. Kyypakkausta kehiin, kylmähaudetta ja seurantaa. Hiukan heikotti, varmaan se hosuminen ja pelko, en tiedä oliko sillä itse pistoksen kanssa mitään tekemistä. No kuiteskin, surrasin sillä punaisessa teltassa ihan oman pörinäni kanssa ja tytöt virnuilivat ja kuvasivat minua kännykällä. Taas lainsäädäntö ihmetyttää; partioilla ei saa olla nykyisin mitään lääkkeitä mukana, koska laki sen estää. Lääkkeet pitää olla yhdessä paikassa, eli ensiapupisteessä. Haloo, jos on oikeasti hätä vaikka allergiasta johtuen, ne saattavat olla viimeiset minuutit... Ja kuinka paljon helpompaa olisi moinen hoito antaa heti, kuin aikojen kuluessa jossakin alueen reunalla olevassa punaisessa teltassa... Toki harmittaa hiukan, etten pyytänyt sitä partiota viemään minua, jäi mietityttämään milläköhän ne olisivat minut sinne telttaan hilanneet. Rullakolla, mönkijällä, käsikynkällä, helikopterilla, polkupyörällä vai paareilla? No, selvisin, hiukan aristaa vieläkin kainalossa moinen pistos.


   Raumalle oli kantautunut huhu liikkeistämme, joten serkun mökiltä saapui vierailupyyntö. Autossamme on ratti ja surruutimme maanantaiksi sinne lomalle. Saimme olla Suomen lämpimimmässä paikassa silloin; 32,9 astetta. Mutkaa kertyi pari-kolmesataa kilometriä, sillä itse asiassa olimme matkalla Riihimäelle. Ihana päivä meren rannalla, uiden, rentoutuen ja täysihoidossa. Kiitos!! Tessa kohtasi myös käärmeen saunapolulla. Reetta ui sekä meressä, että paljussa, taukoamatta. Eniten meistä, tietenkin. Minä keskityin kaislikon kahinaan, sudenkorentoihin, levollisuuteen ja lämpöön. Illalla sitten päädyimme sinne minne olimme itse asiassa matkalla, eli Riksuun. Jälleen yhden ystävän ja kummin luokse.
   Tiistaina harrastimme semmoisia akkainjuttuja, vaatekaupoissa hiplaamista ja ostarissa kiertelyä. Kyläilyä ja maauimalassa uimista. Leppoisaa ja lämmintä. Välillä tuskaisen kuumaa...
   Keskiviikkona tarkoituksena oli suunnata kohti kotikontuja. Lähdin aamulla viemään ystävää autolla töihin ja hetken korvissani pörisi taas. Surrasi kunnolla, kun tajusin automme etuoven olevan sepposen selällään. Niin, kuskin ovi oli kokonaan auki. Siinä vaiheessa minulla pörisi ryöstö, rosvot, tyhjennetty auto, putsattu omaisuus ja vakuutusyhtiöt mielessä... Liekö pöllön tuuria vai mitä, mutta autosta ei ollut viety mitään. Kait se ovi oli liian kutsuvasti auki, ettei rosvotkaan uskaltaneet käydä. Mitä ilmeisemmin minä itse sen oli auki jättänyt, kun ulkoistin itseni kasseja kantaen kuskin paikalta tiistaina iltasella. Muut ovet olivat kyllä lukossa. Kait minä siitä sen verran menin taas tokkuraan, etten osannut enää peruuttaa tai siis en tajunnut yhtä tappia ja töräytin puskurin siihen. Nyt tiedän puskureiden tarkoituksen taas paremmin. Mutta tavallaan se oli ihan tyhmä kolahdus, kun vihreästä tapista oli poistettu roskapönttö, jätetty vain vihreä tappi nurmikon reunaan, enhän minä sitä millään voinut huomata... En tietenkään "muistanut" Pasille asiasta mainita, mutta yhtäkkiä mies virnuili ja kyseli puskurista, onkohan minulla tietoa mikä siihen on osunut? Ei se lommo iso ole, mutta siihen jäi minun sormenjäljet, kun sitä pyyhiskelin, siksi sen Pasikin keksi. Eli surisen yhä moisesta, hiukan itsetuntokin surraa, että pitikin toheltaa... Ärsyttävä piirre, mutta niin tyypillistä meikäläistä ja loppupeleissä viatonta.
   Paluumatkalla saimme tavata yhden blogini lukijan lapsineen, ihana nähdä, pitkästä aikaa. Ihan lapset livenä ja vaihtaa pikaiset kuulumiset. On ihmisiä, jotka ovat ajautuneet vertaistuen kautta elämäämme, tavallaan oman tarinamme kautta olemme rikastuneet hienoilla tuttavuuksilla. Matkamme jatkui laulellen kohti kotikontuja. Teimme mutkan kotiin ja otimme Pasin mukaan jatkaaksemme yöksi Ouluun. Ja aamuksi valmiiksi lääkettä varten.
 Eilen sitten nuppi tyhjänä pörräsimme kotiin. Siinä Pasi alkoi tutkimaan autoa ja hakemaan lisää puhumattomia kolhuja, tietenkin löytämättä. Mutta jälleen löytyi yksi säikäyttävä asia, onneksi ei tapahtunut mitään reissussa. Eturenkaasta oli nimittäin kulunut pinta lähes kokonaan, kangas näkyi ja piikit törröttivät. Tiedän ne piikit, kun aamulla sitä sivelin ja sain pistot sormiini. Meille kun noita ajettuja kilometrejä on kertynyt noin 5000 enemmän kesän aikana kuin keväällä suunnittelimme, ilmeisesti painavan auton renkaan kulutuskin on rankempaa. Kauhea jos olisi vaikka moottoritiellä päättänyt räjähtää! Taas surraa kauhuskenario moisesta. Onneksi ei räjähtänyt, mehän olisimme olleet tasan pöpelikössä alta aikayksikön. Menen nyt vartin päästä vaihdattamaan renkaat, toivottavasti ne sinne asti kestävät. Kauhea jos pamahdus käy just ennen tunkkia ja rengasliikettä... Onkohan niillä surraava tunkki vai nostaakohan ne ihan nosturilla?
   Meillä on yksi serkku "hoidossa", koska käytin häntä hammaslääkärissä. Keittiöstä kuuluu kaaoksen keskeltä iloinen puheensorina ja lapset huolehtivat muistanko renkaidenvaihdon. Kissojemme rukit surraavat ahkerasti, niillä on paljon asiaa ja sylipula. Voisin kuvitella kuinka paljon nuo koirammekin kehräisivät ja surraisivat, jos vain osaisivat. On kiva olla jälleen palvottu ja kaivattu. Niin, pörrää minulla nupissa myös ikäkriisi. Jälleen eilen napsahti keski-ikääni vuosi lisää. Onneksi on ollut sen verran napakka tahti tälle päivälle, etten ole ehtinyt peilin edessä olemustani ja ikääni surkuttelemaan. Olen vain pörrännyt ja surrannut laumani kanssa. Tietoisesti peiliä vältellen...


   Siinäpä taisi olla viimeksi kuluneen viikon surinat ja pörinät. Surrrrurrrr, taas mää pörrään ja surisen... Surrrr rur, toivottavasti ymmärsit edes osan.



6 kommenttia:

  1. Ohoh! On teillä menoa! Turku on kyllä ihana paikka! Ja oli viittä vaille ettei meidän porukkakin suunnannut lauantaina sinne. Toivottavasti neiti saa olla koulussa niin paljon kuin pystyy. Olis se niin tärkeää tuonikäisen viettää myös "normaalia" elämää. Tsempit kaikille teille surinan keskellä!
    T. Äiti77 ex-turkulainen melkein helsingis...

    VastaaPoista
  2. Melekeen tippa linssisä täälä luin Reetan tilasta ja kouluun menosta. Haleja, terveisiä ja ees vähä vapautuneempaa hengitystä teijän sakille!

    VastaaPoista
  3. Voi, te olette olleet noin lähellä!
    Kyllä olisin housuihini pissinyt, jos teihin olisin Liedon raitilla tai Turussa törmännyt!
    Niin lähtemättömän vaikutuksen on tarinanne minuun tehnyt.
    Hyvää koulunalkua kaikille teidän tytöille!

    VastaaPoista
  4. Suuurrr...
    Lauantai aamua kaikille!
    Surina senkus jatkuu vaan, yöllä mieleeni juolahti se tv-sarja oi ihana elokuu... ei se mikään elokuu ollut vaan toukokuu, tai huhtikuu, tai vaikka heinäkuu...

    Olisihan se jännä törmätä raitilla ihmisiin, jotka ovat mukanamme kulkeneet. Kyllä niitä aina jokunen vastaan tulee. Toisaalta välillä meidät tunnistetaan, mutta sitä ei kerrota, mutta aistin, tunnen tuijotuksen jne... Muutama viikko sitten uimassa törmäsimme tyttöön, jonka nimi oli Noomi... Kuulemma täältä ReettaNoomiElinasta löytynyt ja sitä kautta omalle lapelle päätynyt. Ihana asia, kiva tajuta ja kuulla.

    Tulukaa tönäsemään, jotka luulette tunnistavanne meidät.

    Nyt jatkan aamukahavin juontia,

    Tiina ja kuusi lasta

    VastaaPoista
  5. Kiva oli nähdä livenä. Vaikea uskoa että teillä pidetään kovaa ääntä ja riidellään. Niin hiljaisia, rauhallisia ja sopuisia tyttöjä istui sohvalla :). Johanna

    VastaaPoista
  6. Ihania kuulumisia taas! Oon niin iloinen teidän puolestanne! :)

    T:Miiru

    VastaaPoista