TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

lauantai 19. heinäkuuta 2014

VOIMAVARAPYÖRÄ

Niin on viikko vilahtanut täysihoidossa ja liikkuen Kuortaneen urheiluopistolla. Nautin nyt kiireettömästä aamusta ja omasta jumbotsemppikupista juodusta aamukahvista. Elikoiden vilpittömyydestä. Muut ovat vielä umpiunessa, joten käytän tilaisuuden hyväkseni. Siis aikatauluttoman ja hiljaisen tilaisuuden.
   Viikkoon on mahtunut sangen mielenkiintoisia asioita, sangen monimutkaisia konflikteja ja sangen tulisieluista lomailua. Mutta nyt sekin on lomailtu, jälkimakuna rentous ja tietyt asetetut ja saavutetut tavoitteet. Eli kannatti olla, käydä ja kokea.


   Paukautimme epämääräisillä fiiliksillä varustettuna opistolle viikko sitten sunnuntaina, todella kansainväliseen meininkiin. Viereisellä kentällä oli menossa Eliittikisat, joten osallistujat majoittuivat samassa liikuntahotellissa kanssamme. Typyt hakivat nimmareita ja kuvauttivat itseään maailman parhaimpien seurassa. Meikä tietty tyytyi ihailemaan kroppia. Semmoisia lihaskimppuja, treenattuja, tasapainoisia ja upeita ihmisvartaloita. Sekä miesten, että naisten, ihan sama kun lihakset näkyivät, soivat ja vinkuvat... Itsellä moinen otti luonnon ja kunnon päälle, kun omaa olemustaan vertaili heihin. Piti ihan vetää vatsamakkaroita piukemmaksi ja kohti selkärankaa, suoristaa ryhtinsä ja vetää rintaa rottingille. Näyttää muka tasapainoisemmalta, hallitummalta kokonaisuudelta, ihmisolennolta. En tietenkään siinä onnistunut, mutta vatsalihakset vinkuu vieläkin yrityksestä. Toki viikon mittaan erinäisten perhekurssien osallistujien myötä sain tajuta olevani samanlainen äidinpallero kuin monissa muissakin perheissä. Sunnuntaina kontrasti oli vain niin älytön huippu-urheilijoihin verrattuna. Tunsin siis olevani vieraalla palaneetalla ja joukkoon kuulumaton, monellakin tapaa. Kontrasti.
   Kyseessä oli kantasolusiirron saaneiden perheleiri, mukana oli alle kymmenen perhettä. Uusiin ihmisiin ja perheisiin emme pahemmin tutustuneet, sillä leiri ei ollut sillä tavalla tiivis paketti kuin vaikka Kuortissa. Etäisiksi jäi monikin ihminen, monestakin syystä. Sellaista pintaraapaisua vain, naamatutuiksi tulimme. Mutta näytti olevan muillakin elämä aika sisäänpäin kääntynyttä, eikä siihen enää uusia tarinoita ja ihmisiä mahtunut. Huoli oli se ilme, jonka olin tunnistavinani vanhemmista, eleistä olemuksesta, vaikka kulissit muuten olisivat olleet harmoniassa... Onneksi meillä oli entuudestaan tuttuja perheitä, joiden kanssa tuli luontevasti puuhasteltua ja juteltua.
   Päivämme olivat aikataulutettuja, mutta kuitenkin oman harkinnan mukaan sai olla osallistumatta ja tehdä mitä haluaa. Pääsääntöisesti osallistuimme kaikkeen, joskin huomasimme olevamme yleensä muita perheitä ennemmin monessakin paikassa. Kun oli varattu kenttä palloiluun ja yhdessä ololle, mehän olimme kuin tikkana oikeaan aikaan siellä. Kerkesimme ottaa jo hien pintaan ja löytää liikunnan ilon, lamauttavan perheriidan ja paeta paikalta, ennen kuin muut perheet ehtivät edes paikalle raahautua. Eli olimme pääsääntöisesti ainakin vartista puoleen tuntiin aikatauluissa edellä, eli juuri silloin paikalla kun aika alkoi. Meille kun kello 18.00 on kello kahdensantoista, eikä kahdeksantoista neljäkymmentäkaksi... Se ei ole kaikille ominaista, eikä niin olisi tarvinnut tehdä, mutta tällaisia olemme. Muut vetivät löysemmillä aikatauluraameilla. Toisaalta onko sekään varsinkaan arjessa hyvä asia, kun pitää odottaa... Ne jotka tuntevat minut, tietävät tämän aihepiirin olevan punaisen vaatteen, en voi sietää myöhästelyä. Toki aikataulut olivat napakat ja herätyskellolla aamulla kampesimme itsemme ylös, joten väsyneitäkin olimme. Koko viikon Kuortaneen yllä oli myös ukkosta, kunnon rytinää ja matalapainetta, joka ainakin minulla tuntui päässä, kropassa ja jäsenissä.
   Liikkumaanhan sinne mentiin, ja kyllä me liikuimmekin. Osa oli ohjattua ja osaan vuokrasimme itse vehkeitä ja teimme oma-aloitteisesti. Uintia, hallissa ja järvessä. Melomista kajakilla ja kanootilla. Tehokasta kuntopiiriä, venytyksiä, kahvakuulaa, palloilua, tennistä, lenkkeilyä, juoksua, seinäkiipeilyä jne. Uusia kokeiluja ja kokemuksia. Itsellä vieläkin lihakset vinkuu rasituksesta, tekee ihan kutaa... Meloessa saimme Tessan kanssa (kuulemma) äänekkään session aikaiseksi, siinä lensi melat, roiskeet ja sanat. Eikä saanut nauraa, vaikka olisi naurattanutkin. Tulipahan ainakin yritettyä. Fannyn kanssa osasin minäkin ihan hyvin meloa ennakkokäsityksistä huolimatta, kiersimme poijuja yhteisymmärryksessä ja leppoisasti. Ruokaa, no sitähän tuntui olevan joka välissä. Ei kotona noin paljoa syödä, uskoisin. Itse nautin monipuolisista salaattipöydistä, yritin välttää kaikkea mikä turvottaa, kuten hiilareita. Reetta veteli kyllä semmoisia tukkimiehen annoksia, että ihan nauratti. Muilla oli välillä nirppanokkaa ja ennakkoluuloja, mutta aina saimme poistua hyvin ravittuina, sillä vaihtoehtojakin oli tarjolla.
   Löysin itsestäni nukkujan, olen nukkunut viikon aikana enemmän kuin moneen viikkoon yhteensä. Nyt ymmärrän omaa isäänikin paremmin, kun hän on aina ottanut ruuan päälle ruokakörnöt. Tuleehan se uni väkiselläkin, kun ruuan päälle oikaisee sängylle pitkäkseen. Mutta en tee moista oikaisua koskaan kotona, joten en myöskään nuku ruokakörnöjä. Saatoin nukkua lounaan ja päivällisen jälkeen, kahdet körnöt päivässä ja täysi yö päälle. Eli siinä mielessä päivärytmit poikkesivat totaalisesti normaalista perhearjesta, että kokkaaminen, tiskit ja pöytien siivoukset jäivät muille, kun sai käydä valmiissa ruokapöydässä. Mutta jos välttelin sängylle oikaisua, en myöskään ollut väsynyt, eli se oli se asento joka laukaisi univivun... Samoin muu sakki nukkui meillä kunnon yöunia. Teimme myös Ähtärin eläintarhaan retken ja oman reissun Tuurin kyläkauppaan. Suurin osa perheestämme nukkui nekin matkat mennen tullen palatessa.


   Reettahan sai viime viikon perjantaina sytostaatin Oulussa. Yleensähän se on aiheuttanut kipuja jaloissa ja leuoissa. Nyt neidille annettiin vain kerran hermosärkylääkettä ja iltasin ainoastaan muutama opiaattitippa helpottamaan nukahtamista. Neiti ei siis kipuillut samoin kuin aikaisemmin. Onko se hyvä vai huono asia? Sitäpä mietin kyllä. Sain myös kuulla, että se kertoisi siitä, etteivät lääkkeet enää tehoa... Noin en ollut itse osannut ajatella ja ajatuksena se säikäytti tietenkin. Olin ollut salaa tyytyväinen lapseeni, hänen kivuttomuuteen ja korkeaan kipukynnykseen, liikkumisen iloon ja jaksamiseen. Sillä Reetta jaksoi siinä missä terveetkin, joten lihakset huutelivat rasituksesta ja liikkumisesta, eivät yksistään lääkkeestä johtuen.
   Kyllä Reetta jalkojaankin välillä päivitteli, mutta kiersi hyvällä tahdilla eläintarhassa koko reitin, juosten ja ylämäetkin jaksaen. Kenties edellisen päivän seinäkiipeily oli se joka kipuili... Samanlaista narinaa ja kipuilua sain kuulla muidenkin lasten suusta, joten siksi suhtauduimme Reetan kipuihinkin eri lailla, kuin pelkkiin lääkkeen aiheuttamiin kipuihin. Sain myös kuulla lääkäriltä, ettei kivuttomuus kerro mitään lääkkeen tehottomuudesta, ja Reetallahan on tunnetusti huikea kipukynnys... Eli siinä mielessä olen tuosta ajatuksesta vapautunut, johon törmäsin yllättäen. Mutta se pisti kalvamaan alitajunnassa, enkä olisi moista sinne halunnut päästää sisään, kalvamaan nimittäin. Sillä omissakin ajatuksissa on jaksaminen, enkä haluaisi uusia uhkakuvia pyöritellä. Lääkärin mukaan saamme olla vilpittömästi ja aidosti vain tyytyväisiä, jos Reetta ei ole kipeä, ilman uusia pelkoajatuksia.
   Eilen olemme saaneet lääkäriltä Oulusta yllättävän ja myös hämmentävän puhelun, jossa on muutama mietittävä, pyöriteltävä, avattava ja ajateltava asia... En kuitenkaan kykene sitä tässä tänään ja nyt avaamaan sen enempää, kun olen vielä pihalla kuin pipo ja yritän jäsennellä ja ymmärtää. Joten kerron aiheesta jahka tiedän taas enemmän... Mutta voin sanoa, että vieläkin keinuttaa, sillä moinen laukaksi itsellä jonkin sortin stressi- ja paniikkikohtauksen. Olen yhä keinuvilla aalloilla ja yritän tarkentaa horisonttiin, saada sen vaakasuoraan.


   Mutta sitten otsakkeeseen, voimavarapyörä, mitä se tekee tässä. Noooh, meillähän oli myös huippuluentoja, joihin saimme osallistua. Tämä oli itselle uusi asia, termi ja ajattelin, että se voisi olla jopa arjen työkalukin. Voimavarapyörä.


   Minäpä selitän.... Yritä ymmärtää... Piirrä mukana...


Piirrä itsellesi ympyrä, vaikkapa kahvikupin lautasella. Keskellä on piste, joka on napa, josta säteet lähtevät. Piirrä tasaisin välimatkoin toisiinsa nähden kymmenen sädettä. Keksipisteestä suoraan ulkokehälle. Nyt se alkaa muistuttaa pyörän rengasta ja pinnoja. Nyt sitten nimeät säteen vaikkapa ylhäältä myötä päivään yksi kerrallaan seuraavasti: perhe, uni, voimavarat/henkinen jaksaminen, harrastukset/itsensä toteuttaminen, palautuminen vapaa-aikana, terveydentila, "työnilo", ystävät/sosiaaliset suhteet, ravitsemus/painonhallinta ja liikunta/fyysinen kunto.
Siinäpä ne.
   Nyt sitten kuvittelet jokaiselle säteelle arvon, numeron vaikkapa yhdestä kymmeneen. Pienin arvo on lähellä napaa ja suurenee koko ajan sädettä edetessä. Eli ulkokehällä on kymppi. Nyt sitten mietit jokaisen aiheen kohdalla oman arvosanasi, esim. minkä arvosanan annat omalle unelle tai terveydentilallesi? Minkä voimavaroille jne... Kun olet kaikki numerot antanut, se voi olla myös pelkkä rasti sillä kohdalla sädettä kuin tunnet sen olevan tai voit antaa sen myös numeraalisesti. Minä laitoin pelkkiä rasteja, säteen sille kohdalle, kuin sinä päivänä tuntui. Jos arvioin arvosanaksi viisi, rasti tuli säteen puoliväliin.
   Nyt sitten yhdistät viivalla kaikki rastit toisiinsa samalla tavalla myötä päivään kiertäen ja aihe kerrallaan edeten. Ymmärsitkö? Näin sinulle valmistuu omanlaisesi voimavarapyörä. Onko se minkälainen, mitä se kertoo, onko se pyöreä, kulmikas, minkä kokoinen jne... Mitkä ovat sinun voimavarasi, mitkä tarvitsevat tukea...
   Mitä se minun voimavarapyöräni kertoi? No huh huh, sehän kertoi juuri sinä päivänä aika yllättäviä asioita. Oma voimavarapyöräni oli todella kulmikas, epätasainen, pieni ja säikäytti. Näinkö huonosti todellisuudessa ja juuri sinä päivänä voin. Mitä pitäisi tehdä, kuinka korjata? Toki on asioita, joihin ei itse voi suoranaisesti vaikuttaa, mutta myös paljon asioita, joihin meillä jokaisella on mahdollisuus puuttua.
   Luennon aikana perehdyimme palautumisen ja rentoutumisen tärkeyteen. Idea ja ajatus kuuluu näin: hyvin syömällä, liikkumalla ja lepäämällä tuemme hyvää fiilistä. Arjessa raaka tuntikaavio voisi olla 8-8-8, työ - vapaa-aika - uni. Itseä herätteli jälleen ajatus siitä, kuinka rentoutuminen tahtoo arjessa unohtua, kun on jatkuvasti niin kovat suorituspaineet ja stressitila, itse kullakin mistä syystä tahansa. Myös tuon oman voimavarapyörän ulkonäkö pisti ajattelemaan, tällainenko olen, tällaiseksiko jään, enkö tajua? Toki se oli alkuviikkoa se, kun moisen tein. Seuraavana päivänä, eri mielentilassa olisin varmaan piirtänyt toisenlaisen voimavarapyörän itselleni. Tärkeintä on kuitenkin olla itselleen rehellinen ja piirtää rastit juuri niille kohdille kuin tuntuu. Ja piirtää se aika ajoin uudelleen, verrata onko onnistunut jossakin tai nouseeko jokin muu yllättävä asia esille. Mitä oma voimavarapyörä kertoo...
   Toki mietin tässä mistä aina kaivaa esiin ne voimavarat, joilla jaksaa omaa voimavarapyöräänsä eheyttää. Riittääkö siihen omat paukut ja mitkä ovat ne tärkeimmät aihepiirit. Pitää muistaa olla itsekäskin ja hakea ja löytää niitä voimavaroja itselleen, eikä aina olla se antava osapuoli. Latautua välillä, jokaisella kun on ne omat konstinsa, toivottavasti. Toki armollisuus myös itseään kohtaan, kaikkea ei voi kerralla korjata, mutta jos saat jonkin aihepiirin edes hiukan korjattua niin se on oikea suunta. Mutta onko sellainen ihminen rehellinen itselleen, joka mielestään saisi tasaisen ja täydellisen voimavarapyörän piirrettyä. Onko se harhaa, kuvitelmaa, uskottelua, peittelyä vai mitä. Uskon, että jokaisella on aina jonkinlainen kupru jossakin, sillä emmehän me mitään yli-ihmisiä ole, itse kullakin on voivaranotkahduksia milloin mistäkin syystä. Toki jokuhan saattaa luulla ja esittää täydellistä, mutta valitettavasti niitäkin täydellisyyden kuplia on hajonnut. Poksahtanut raadollisesti kappaleiksi, poks vaan, jäljelle jääneet vain kulissien riekaleet.


   Tänään olen jälleen aamusta omaa voimavarapyörääni katsonut, ihmetellyt alkuviikon huonoja antamiani arvosanoja itselleni, jaksamiselleni. Mitkä asiat sillä hetkellä arviointiini vaikuttivat, paljonko on omasta ajatuksista kiinni, miten voi. Tärkeintä on tajuta, kuinka oma voimavarattomuus tai voimavarat vaikuttavat lapsiin, perheeseen, ympäristöön. Itseemme. Olemmehan peilejä toinen toisillemme. Kyllähän se perinteisesti paha mieli tarttuu ja leviää nopeasti kuin kulovalkea. Kuka tartuttaa mitäkin ja keneenkin. Kuinka osaisimme suojautua ja sammuttaa moisen kulovalkean, kun se omia kylkiä nuolee. Pitäisi olla jatkuvasti alkusammutusvalmiustilassa ja tarpeeksi vahva, ettei antaisi kulolle valtaa. Mutta kyllähän sen arjessa ja elämässä huomaa sen sadoissa asioissa, että paha mieli tarttuu ja on helposti levitettävissä. Pahat sanat ja negatiivisuus ovat helpommin tuotavissa julki nokkelasti sanottavissa, mutta kiitos ja hyvä mieli on tapana pitää helpommin ja sitkeämmin omana tietonaan. Mutta kun olisi niin tärkeää jaksaa jakaa ja kertoa myös positiivisetkin asiat elämässä. Vaikka se muka olisi kuinka mitättömän tuntuinen sillä hetkellä, se saattaa itää sanottuna vastapuolella valtavaksi voimavaraksi.
   Yritän jälleen eheyttää omaa voimavarapyörääni. Pyöreäksi, täydelliseksi ja isoksi en edes haaveile sitä, mutta tavoittelen kuitenkin tasaisempaa pyörimistä, eikä jatkuvaa kolokkasemista ja rytkymistä. Haluaisin  laajemman ja avonaisemman voimavarapyörän, jotta jaksaisin tulevaisuudessakin paremmin pyörittää itseäni ja perhettämme.
   Yritän siis ajatella, että moinen notkahdus, nytkähdys ja säikähdys olikin tarpeeseen, jotta löytäisin jälleen laajemman tavan nähdä maailmaa. Tajuaisin hakea ja antaa itselleni luvan rentoudelle ja hyvälle mielelle, enkä antaisi kaiken kuonan itseäni kuorruttaa. Jotta jaksaisin matalapaineessakin nähdä värillisenä, hengitellä syvään ja nauru ja iloisuus olisi nopeampi tempoista kuin negatiivinen kiihtymys. Vaikka kuinka noita syöttöjä annetaan vaikka ja mihin suuntaan, toivon osaavani ja jaksavani väistellä ne voimavarojani vähentävät syötöt. Toivon osaavani tarttua oikeisiin ja voimavaroja kasvattaviin asioihin, tilanteisiin ja syöttöihin. Sillä jaksan yhä uskoa, että hyvyydellä ja positiivisuudella on tapana myös kasvaa ja jakaa sitä muillekin. Onneksi tämän aamuinen voimavarapyöräni on saanut ilmaa ja muuttanut muotoaan. Mutta onhan se vielä monestakin kohtaa nilikku, lonksuu ja keikkuu miten sattuu. Mutta onneksi osaan ja jaksan tänään keikkua notkeammin mukana ja itsellenikin höristen.
   Tytöt heräsivät vasta nyt, yhdentoista paikkeilla, joten uskon pitkien kotona nukuttujen yöunien ladanneen heidänkin voimavarojaan. Ainakin tuntuu pyörivän naurun siivittäminä aamuiset toimet. Pasi tarttui imuriin, josko minä aloittaisin pyykkirumban ja kehittelen murua lasten lautaselle. Saamme olla tyytyväisiä, että olemme kyenneet ja voineet toteuttaa laadittuja suunnitelmia. Saavuttaneet tiettyjä tavoitteita, olemaan jopa normaalien asioiden puitteissa, ihmisten ilmoilla, kokeneet kuukauden aikana vaikka ja mitä kivaa. Mitä sitten Reetan suunnitelmien suhteen on ilmassa, toivon siitäkin löytyvän laajan ja avonaisen voimavarapyörän, uusine mahdollisuuksineen. Jatkamme siis lonksumista, notkeasti myötäillen ja latautuneena ;-)






  

6 kommenttia:

  1. Sä osaat niin taitavasti kirjoittaa ja omaksut asiat hyvin. Kiitos leiri seurasta, itse olisin halunnut tutustua paremmin muihin. Tuntui "kömpelöltä" istua grillikatoksessa ja yrittää tutustua paremmin, ohjaajakaan ei tiennyt meidän taustasta ilmeisesti mitään :( mutta muuten jäi positiivinen mieli ja tosiaan lihaksissa tuntuu :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Minna ja porukka, kiitos itsellenne ;-)

      "Kömpelö" on nokkela sana kuvaaman sitä tunnelmaa, kun kaikki hiukan odottivat miksi siellä ollaan, eikä kukaan oikein ohjannut mihinkään...
      Ohjaajat eivät todellakaan tienneet arjestamme ja lapsiemme taustoista mitään, kysymys "oletko vähän kipee" ei ehkä kuvaa lapsiemme elämää...
      Sillä "vähän kipee" on todella kaukana todellisuudesta ja siitä mitä lapsemme ovat joutuneet kokemaan ja missä moni vielä pyörii... Ja kenen elämää se on yhä ja aina vain, kaikkine seurauksineen, lieveilmiöineen ja tulevaisuuden suhteen.
      Jälkimaku on mielestäni ihan ok, muttei mikään todella huippu, tulipahan koettua-fiilis.

      Paljon hyviä uimakelejä ja aurinkoa,
      Tiina

      Poista
  2. Kuulosti, että teillä oli taas yksi hieno reissu! Iloinen asia, että Reetalla on niin korkea kipu kynnys. Sehän on vain hyvä. :)

    Kiva, jos joku päivä jaksat ja haluat sitten avata niitä yllättäviä ja hämmentäviä tietoja, joita lääkäri soitteli. Kovasti täällä pohditaan tilannetta ja ollaan hengessä mukana.

    Mukavaa kesän jatkoa ja virtaa akkuihin!

    T: Mirkku

    VastaaPoista
  3. Kun Meriannen blogissa listattiin erityislasten vanhempien blogeja, jäin koukkuun. Olen lukenut blogit yksi kerrallaan, tarinat ensimmäisestä postauksista viimeisimpään. Tarinoita on ollut monenlaisia ja "erityisvanhemmuuden" kirjo auennut minulle entistäkin laajempana.

    Olen myös lukanut Teidän blogianne päivitys kerrallaan. Lukenut kuin hyvää kirjaa, kesälomallani salaa öisinkin :) Kokoamasi elämäntarina on arvokas! Se on hieno kuvaus ja matka, ajatuksia herättävä kertomus myös ammattilaisille, ei vain vertaistukena

    VastaaPoista
  4. toivonpa että jaksat joku päivä kirjoittaa siitä miten lääkärin puhelu pisti ajatusta sekaisin. kauniita kesäpäiviä teille, ja hyvää vointia Reeta-tsemppaajalle!

    VastaaPoista