TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

tiistai 24. kesäkuuta 2014

PURNAUS

Onhan minulla paikka mihin purnata, naukua ja natista. Tämä ja te. En oikein tiedä onko aihetta, mikä on turhaa ja auttaako, mutta vedän purnaukset nyt kehiin, jotta pöytä on/olisi jälleen puhdas kivemmille asioille tajuta. Siis tämä on niin kuin paasto, kuona ja ä'ä poistuu, puhdistuu ja raikastuu, olo kevenee, löytyy kepeys ja varsinkin purnaajan mieli valaistuu, kokee valkopesun ja tahranpoiston.... Hirmuiset tavoitteet siis..


   Mistäkö aloittaisin, purnaamiseni.


Ilma: hiivatin kylmä, varpaita palelee, nokka torisee ja on muka pakko linnoittautua sohvalle huovan alle. Satelee tuon tuostakin, kylmää ja märkää, vettä, räntää ja rakeita, kuuluu viimeiseen viikkoon. Tuulikin lisää kaiken voimaa, kupoliteltan etuteltta karkasi viikko sitten pihalta. Tien päässä oleva naapuri löysi sen ja teltta palautui pihallemme. Kunnes tuli uusi tuuli ja vei sen etuteltan taas. Nyt sitä ei ole löytynyt, vaikka on haettu kissojen ja koirien kanssa. Jonkun marjapensaassa tai lipputangossa roikkuu, eikä tuulenpuuskista voi edes päätellä onko hakemamme suunta oikea. Lapset narisee kylmää, tylsyyttä ja uudelleen kylmää ja tylsyyttä. Sopivasti sohvalla tapellen ja nahistellen milloin mistäkin.


Oma nuppi: onhan taas nuppi, joka ärsyttää. Negatiivinen, rahiseva, kipuileva ja raivostuttava nuppi. Nyt kun olemme pakostakin enemmän paikallamme, niin johan kiertää jos mitä päässä, nupissa. Paas kattoo milloin se poksahtaa ja kuona leviää kaikkialle. Kunpa liitokset kestäisivät... Painekattilan vanteet olisivat tarpeeksi napakat. Ärsyttää oma levottomuus ja negatiivisuus, turnausväsymys, jos se nyt sitä on. Mutta ainahan näitä tulee ja ennen kaikkea myös menee, mutta on inhottava omistaa tällainen nuppi tällä hetkellä. Kävin eilen loistavassa rentoutushoidossa, relasin ja leijuin niin kepeänä, kunnes minut jälleen maadoitettiin kotirintamalla. Paukkui heti ovelta, niin johan palasin rysähtäen takaisin tälle maankamaralle. Mutta sainpas hetkeni, puolitoista tuntia. Sitten tämä hiivatin yksinäisyys missä meikäläinen on pyörinyt nyt useamman vuoden, siitäkään ei pääse mihinkään. Onneksi jussina kävi, meni ja oli porukkaa, kavereita ja ystäviä. Mutta jussi on vain kerran vuodessa ja nyt kylmästä ilmasta johtuen vedimme perinteiset festarimme matalammalla profiililla, kuin muina vuosina. Sillä telttapaikoille ei ollut hyytävästä ilmasta johtuen pahemmin kysyntää. Mutta pyöri meillä varmaan parisenkymmentä ihmistä. Jotenkin kornia katsoa, kun porukat istuu villasukissa, huopiin ja peitteisiin käärittyinä hampaat lonksuen terassilla, kun muut lämmittelee paljussa. Juhannusta tuokin. Toki kaasukin loppui grillistä, juuri kun se oli lastattu täyteen juhannusherkkuja. Otimme aikalisän, tyhjän pullon ja eiku vauhdilla Nesteelle ja uutta pulloa kehiin. Mitä tuohon nuppiini vielä, olen rahinoita kuunnellut muutaman viikon, tajuamatta. Kunnes oivalsin yhtenä yönä rahistessani. Se muutama vuosi sitten todettu niskan kulmavikani muistuttelee olemassaolostaan ja heittää kipusäikeitä pitkin oikeaa kättä. Nyt kipu on menossa jo peukalossa, josko se kipu kohta tipahtaisi, valuisi ulos. Eli olen pettymyksekseni joutunut napsimaan hermosärkylääkkeitä itsekin ja naukumaan moista. Ärsyttävää, olla vanha, raihnainen ja rahiseva.


Sairaudet yhdet jos toiset: on avohaavaa, tulehduksia, tikkejä, lääkkeitä ja syöpää. Kaikkea samassa suvussa, ottakaa nuo pois, kaikilta koko revohkalta. Miksi aina pitää olla jotakin uutta, tapaturmaa tai hiivatin yhtä ja samaa syöpää. Minulla on niin mitta taas täynnä tätä todellisuutta. En haluaisi kierrättää moisia kenellekään, kukaan ei ole ansainnut, haluaisin ampua moiset tuusan nuuskaksi, niin ettei niistä ole haittaa enää kenellekään. Koskaan. Tänään on siis labrapäivä. Reetta kuulemma tulee hakemaan labratarrat kotoa, käy tätin kanssa piikillä ja jatkaa kyläilyään. No passaa sekin, mikäs siinä kyllä lapsi osaa jo nuo kuviot ilman äitiäkin. Eli meillä on lasten kierrätykset menossa, näitä lapsiahan riittää kierrättää asti. Mutta iltapäivällä jälleen kyttään puhelinta, odotan kommentteja ja laaba laaba. Syöpätodellisuutta. Ensi viikolla on jälleen suonensisäinen Oulussa ja kortisonin huuruinen viikko tiedossa. Jälleen uutta pään vaivaa ja paukkuja odotettavissa. Se aiheuttaa myös suunnitelmiin organisointia ja huomioon ottamista. Tämä on niin loputon suo, tämä hiivatin syöpäsuo, kauhean vaikeaa pysyä pitkospuilla ja keskittyä jokaiseen askeleeseen. Edellinen sytostaatti ei pahemmin vauhtimimmiämme hidastanut. Kipuja kävi, mutta ei paha. Neiti vetää niin sykkeellä ja asenteella, ei turhia nau'u. Toisinko tämä naukuva ja purnaava äiti. Kunpa aina osaisin suhteuttaa omat purnaukset tuon lapsemme kokemaan ja asenteeseen. Olen siis välillä niin raukka ja jonnin joutava naukuja, että... Ihan tuskastuttaa ja hävettää, mutta minkäs teen. Yhtenä päivänä uhmasimme kylmää ja sadetta ja vedimme Reino, Reetta, Fanny ja minä mummulan keikan pyörillä. Kilometrejä kertyy semmoinen viitisentoista edes takaisin ja Reetta siis jaksaa senkin hyvin pyöräillä. Sadekaan ei meitä saavuttanut. Mutta omat ajatukset ei lähde, vaikka kuinka hinkkaa vastatuulessa hampaat irvellä ja palellen kilometrejä. Se oli siis sunnuntai ja olin tosi kireä, vinkuva viulunkieli. Eli olen purnauksiani pidätellyt jo useamman päivän, yäk.


Kaikki muu: eniten ärsyttää kaikki! Siinäpä se tiivistettynä. Eilen menimme kauppaan, ostamaan jäämeren lohta tarjouksesta savustettavaksi. Aamu oli kaunis, jopa aurinkoinen, käynnistin siis pyykkiterapian ja sain kiksejä pyykkejä naruille ripustaessani. Keräsimme tyhjiä hylsyjä ja palautimme niitä kauppaan. Muutama lapsi siinä tappeli ennen kuin pääsimme edes lähtemään, mutta Verna jäi autoon kököttämään ja lähti mukaan. Ensimmäinen pullonpalautusmasiina tilttasi heti ja huusi henkilökuntaa. Siirryimme toiselle, joka hyljeksi osan pulloista, vaikka ei olisi pitänyt. Lähdin infopisteeseen jonottamaan, kun Verna jatkoi lastaamista automaatille. Jonotin, jonotin, kunnes yksi täti vielä yritti kiilata kiireisenä eläkeläisenä ohitse. Sain kuitenkin asiani hoidettua. Sitten jonotimme kalatiskillä. Kunnes minut pienet ihmiset heilumisen jälkeen havaittiin. "Yksi kokonainen lohi, kiitos, lapsi jää odottamaan..." "Kokonainen?" " Joo, kokonainen", sanoin ja vielä näytin köllöttäviä kokonaisia lohia jäähileessä. Verna jäi odottamaan, kun keräsin juustoja ja leikkeleitä. Verna tuli repsottavan kalapaketin kanssa, joka olikin kilohinnaltaan kolme kertaa kalliimpi kuin piti. Eiku takaisin ja jonottamaan, kylmätiskin viereen hytisemään. Sillä mehän vedämme yhä kesällä kesävaatteissa, hampaat kalisten. Jonotimme taas jonkun tovin, kunnes palautin papereista repsottavan fileen. Sanoin palauttavani väärän tuotteen, koska minähän tilaisin kokonaisen lohen ja osoitin taas. Sain lopulta oikean kalan ja jatkoimme kireillä "stressisiimoilla" matkaamme. Tarkistin vielä että hinta tuli oikein... Yksi tuttu kommentoikin kuinka tarkenemme näin vähillä vaatteilla. Sanoin, että kun on tietty fiilistaso, niin se lämmittää kummasti... Jonotimme kassalle. "Tässä lohessa ei ole hintaa." "Kyllä siinä hinta oli, muistan vielä summankin..." "Pitää käydä uudelleen punnitsemassa..." "En tasan enää lähde, olen jonottanut jo kahteen kertaan", sanoin kuplan otsassani yhä paisuessa. Purimme ostokset ja haimme kadonnutta hintalappua, löytämättä. Oman tunikanikin hiplasin eestä ja takaa, jottei se minussa ole. Samaan aikaan vielä ajattelin, että jos hintalappu on minussa, niin ei ole hinnalla tai kilohinnalla tämäkään eukko pilattu. Samaan aikaan minua jo vietävästi harmitti halpa kilohinta, pitikin ostaa halpaa, olisi kannattanut ostaa kunnon fileen hinnalla, jos se lappu minussa on. Tarjousvonkaleeksi itseni koin, ärsytyksen kourissa. Tuttu huomasi ongelmamme ja nauroi ymmärtävänä viereisellä kassalla... Onneksi kassaneiti juoksi itse sinne punnitukseen uudelleen, eikä tarvinnut jonottaa. Hinta oli se minkä muistinkin, mutta viivakoodi puuttui. Eli lopulta pääsimme kotiuttamaan itsemme ja kolmeen kertaan ostetun vonkaleen. Siinä välissä alkoi jälleen sataa ja kastui ne rutikuivat terapiapyykit narulla. Illalla emme vihtineet ja jaksaneet savustaa pihagrillissä, sillä ilma muuttui entistä hyytävämmäksi. Turvauduin siis savustuspussiin ja uuniin. No, savu haisi huushollissa, mutta ei siitä juuri kalaan aromeja jäänyt. Illan mittaan myös lapsivaihdossa ilmeni eripuraisuutta ja sen sataa uutta heitettyä ideaa... Pasi ja Tessa lähtivät ongelle, kunnes kaatosade kasteli. Mutta kauppareissu nosti sykettä jälleen sen verran, että sateesta huolimatta tuli nurmikko leikattua, huusholli siivottua ja uudelleen sotkettua. Jonkinlainen lapsilukubalanssikin saavutettiin, meillä löytyi nyt aamulla kolme blondia talossa. Juuri saamani tiedon mukaan vaihto jatkuu yhä. Reetalla on menossa jokin puuha, joka on kuulemma naurattanut koko laumaa ihan kauheasti pitkälle iltayöhön ja heti aamusta. Meiltä lähti kylille kolme kappaletta ja Pasi aikoo olla ruokiksenkin töissä. Eli täällä minä niska rahisten hylkiönä konetta naputtelen ja omaa kehääni kierrän. Kuuro kissakin kiertää kehää ja naukuu yhä uudelleen "kurnau", mikä kuulostaa ihan "purnau"kselta. Eilen haaveilin pienistä körnöistä, varsinkin sen rentoutushoidon jälkeen olisin ollut niin kypsä vartiksi peiton alle... Mutta muutama kommervenkki ja purnaus esti moisen, josko nyt olisi sen aika. Ties vaikka heräisin uutena, ehompana, iloisempana, positiivisempana ja kivempana ihmisenä ylös.
Yhdestä asiasta ajattelin kuitenkin purnausharmitukseni vielä kirjoittaa, nimittäin paritanssi. Minä tarvitsisin niin nyt kunnon tanssiterapiaa. Mutta ei, kaikki kurssit ja opettajat lomailee. Mihinkään ei pääse, ellei lähde maan ääriin ja leireille. Yhden leirin jo bongasin, kunnes tajusin meillä olevan sille viikolle muita suunnitelmia. Tai sitten pitäisi notkua yökaudet tanssipaikoilla, lihatiskissä (tai tarjouskalatiskissä) tyrkyllä. Sitten joku umpihumalainen, puujalaka hakee, hiihtelee ja huojuu kumitossuissaan, en todellakaan saa semmoisesta minkään moisia paritanssikiksejä. Tarvitsisin nyt tuntitolkulla kunnon meininkiä; buggia, fuskua, hidasta valssia, rumba boleroa ja jiveä. Silloin en ehtisi ja kykenisi purnaamaan mistään kenellekään, enkä rahinaani kuuntelemaan. Saisin keskittyä ja oppia uutta, nykyisellä tanssitaidolla jopa ihan nautinnon kautta. Ymmärtäköön se joka ymmärtää! Pyöräilyssä, uidessa, venytellessä, kotitöissä, pyykätessä, pihaa rapatessa, lorviessa tai lenkkeilyssä ei irtoa hymy ja hyvä mieli niin tehokkaasti, ja sitä minä mitä ilmeisemmin tarvitsisin.


   Mutta nyt olen purnannut, kateellisena hyväntuulisia lapsiani seurannut ja vauhtia ihmetellyt. Pakko siis tehdä itsekin asialle jotain. Josko laittaisin vaikka herttaisen ruusutunikan päälleni, vaaleanpunaiset silmälasit silmilleni ja rentoutuisin. Olenhan ennekin maannut riippukeinussa toppavaatteissa, mikä sen muka nyt estää. Onneksi loppuviikosta saamme vieraita, paas kattoo mitä me keksimme, minkämoisen retriitin vedämme. Johan auttoi, ranka suoristui ja hengitys vapautui. Vertaistuki on huisin tärkeää, vaikka tämä menikin nyt hiukan yksipuoliseksi vaahtoamiseksi, mutta aina joku saattaa ymmärtää.
   Hermoheikkona vielä labratuloksetkin soitin: Hb 99, trompparit 125, leukkarit 2,1, neutrofiilit 0,7 ja diffissä ei löydöksiä. Maallikkona sanoisin näin; olemme tavoitetasoissa ja luvut vastaavat hoitoja ja tilannetta. Jatkamme samoilla annostuksilla ja hyväksi havaitulla sykkeellä. Diffi on yhä puhdas! Jee, se perusteella paskasyöpä ei ole vereen pesiytynyt... Ärsyttää hiukan tuo alle satasen hemo, mutta minkäs teen, kyllähän se siinä hilikulla on viime viikkoina hoitoviikon jälkeen muulloinkin ollut. Mutta lapsi hörisee, touhuaa, nauraa rätkättää ja on oma kupliva itsensä. Luotan siis siihen mitä näen! Nyt ne kolme lasta kerkesivät jo kotiin palata, ennen kuin ehdin sinne pikakörnöille ja peiton alle. Eli näin tänään, onpa ihanaa kun on kivaa ääntelyä ja naurua huushollissa, jospa sekin tarttuisi meikäläiseen ;-) semmoinen kepeä lapsenmieli, joka ei jää purnauksiin roikkumaan. Vaan kykenee unohtamaan ne ja jatkaa naama virneessä. Tässä ja nyt, onhan moni asia ihan hyvin ;-) Nyt kuuluu Shakiraa, nupit kaakossa, josko sitä vaikka tähän tanssintuskaani hetkuttelisin...

6 kommenttia:

  1. Sun ei sentään tarvinut onkia sitä lohta, vaikka nopeammin olisi varmaan siten suolenmutkaan ehtinyt. Koittakaa jaksaa siellä! -Vaikka luulen, että teillä kyllä osataan hetkestä nauttia, niistä hyvistä sellaisista. -Niiden varassa itse kukin etiäppäin menee, eli toivotaan niitä teille paljon!

    VastaaPoista
  2. Toivottavasti kesäänne kuuluu hyviä asioita! Edelleen teitä muistaen yx äippä :)

    VastaaPoista
  3. mekin täällä mietitään miten viime vkon sytot meni ja miten siellä helteissä on hengailtu?!

    VastaaPoista
  4. Hei! Mitä kuuluu, mitä olette puuhailleet ja miten Reettan hoito on edennyt ja tehonnut? Toivottavasti hyvin! Olen käynyt täällä blogissa tosi usein kuikuilemassa, josko uusia kuulumisia olisi tullut. Olette mielessä ja rukouksissa. Lyhytkin viesti olisi hienoa saada lukea, mutta ymmärrän, jos tuntuu, ettet jaksa/ehdi/halua kirjoitella. Aina ei tietty tunnu siltä, että haluaisi.

    Voimia ja iloisia hetkiä kesään rankkojenkin asioitten kanssa painiessanne!

    Miiu

    VastaaPoista
  5. Miten menee? Paljon olette olleet ajatuksissa. Olen miettinyt: voidaanko kolmatta kantasolusiirtoa tehdä vai onko se vaihtoehto ihan pois suljettu? Tsemppiä ja jaksamista! <3

    Terkuin uskollinen lukija

    VastaaPoista