TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

sunnuntai 26. helmikuuta 2012

PAISTEESSA IMUROIDEN

Sunnuntai valkenee kauniina valkoisena, auringonsäteet leikittelevät hankien kanssa. Loistava ulkoilusää tulossa, pakkasta juuri passelisti. Jahka tästä saamme rivimme koottua, niin jalkaudumme elikoiden kanssa mäenlaskuun ja jokijäälle.
Aamupalaksi lättyjä, isoja ja pieniä, hillolla ja sokerilla. Naamat rasvasta kiiltäen, silmät loistaen. Terveellisyydestä ja siististä keittiöstä ei tietoakaan, mutta antaa lasten paistaa. Paistaahan tuo aurinkokin.
Olemme vaihteeksi imuroineet. Tuo paiste ikkunoista paljastaa uskomattomat määrät hiukkasia ja suoranaisia pölypalleroita. Ihan ikiomia villakoiria. Niitä juoksentelee pitkin nurkkia. Fanny on ollut todella reipas, imuroinut kolmesti jo tälle viikkoa. Olen minäkin muutaman kerran imuria heiluttanut ja äsken Pasikin sai aikaan sirpaleita imuroitavaksi saakka. Eli imuri kuuluu jokaiseen päiväämme. Milloin useammankin kerran päivässä, milloin vedetään kiireessä rikkaimurilla.
Äsken Fanny teki imuroidessaan oivalluksen rasvaimusta. Minut, jostain kumman syystä valitsi kohteekseen. Yökkäreideni läpi imuroi tuota vatsanseutua, niin että lätinä kävi. Samalla imuroitiin iskänkin vatsa. Pieni yritti imeskellä olemattomia rasvoja omastakin vatsastaan. En tiedä montako kiloa minulta lähti, kun en ole vielä ehtinyt housuihini survoutua, toiveissa ainakin kahdeksan kadotettua rasvakiloa... Mistähän neiti moisen idean sai, oliko telkkarista katsonut jonkin ajankohtaisen ohjelman. Yllättävän laaja tuo lasten tietopankki, mitä kaikkea tarpeetonta sieltä löytyykään, niin kuin tuo rasvaimu.
Eilen illalla kävimme systereiden ja muksulauman kanssa katsomassa baletin. Hämmentävän nautittava kokemus. Balettitanssijoiden kohdalla ei rasvaimuja varmaan harkita, suorastaan liika laihojakin. Onko ihminen kaunis, kun jokainen rangan osanen näkyy, pullottaa terävänä. Olimme eturivissä ja saimme tuntea jopa tanssijoiden tuulenväreet ja hengityksen. Toki me äiskinä ilolla seurasimme miestanssijoiden  lihasten pinkeyttä ja kulmikkuutta tiukkojen trikoiden alta. Onneksi olimme eturivissä, kaulat kenossa henkäilimme. Reetta istui koko esityksen ajan serkkutytön sylissä kaulakkain, näytti nauttivan. Tessa jäi siinä loppukahakoissa kotiin, koska tyhmä äiti ei antanut mitään ruokaa. Eikä myöskään lähtenyt grilliltä erikseen hampurilaista ostamaan. Onhan se järkyttävää, kuinka äiti kuihduttaa lapsensa antamatta ruokaa. Mutta eipähän tarvitse sitten rasvaimujakaan, kun on valmiiksi laiha ja rasvaton. Tiedoksi vaan, kyllä meilllä jääkaapissa ruokaa oli, mutta kaikki oli justiin sitä väärää ja tyhmää.
Toki lapsemme ovat paisteesta huolimatta ottaneet yhteen muutamasta olemattomasta ja tuiki tärkeästäkin seikasta. Kuten paistinpannusta, eriarvoisuudesta, broilerinkoivista, tortelliineista, croisanteista ja mehutölkistä.
Illalla Reetta jälleen itki katkerasti sitä, kuinka Tessa häntä inhoaa. Tessa osaa kyllä uhmakkaan monisanaisesti asiat ilmaista ja sopivasti vääristää. Loistavasti heittää oman uhmansa muiden pahaksi mieleksi. Onneksi Ukkokulta oli tällä kertaa erotuomarina, lohdutti itkevää, sai pyytämään anteeksi, sovitteli, piti sylissä ja kuunteli. Reettakin osaa kyllä teatraalisuudellaan vetää pisteet itselleen. Nyyhkyttää pitkään, vaikka tilanne on jo muuten unohdettu. Tessa ja Reetta ovat eniten samanlaisia, äitinsä tyttöjä. Ottavat yhteen raivokkaasti. Eli meidän kolmen symbioosi on aika räiskyvää, rasittavaa ja leimuavaa. Siitä kun saisi rankimman terän vaikka imuroitua sileämmäksi, niin varmaan muidenkin arki helpottuisi. Tai enpä tiedä, kyllä nuo muutkin osaavat olla isänsä lapsia... Tai mitä lie. Fanny on herkkä kuin mikä ja Vernaa ei rasita sitten niin mikään.
Iskä taas on mikä on, ankarasti hänkin yrittää opetella tuntemaan omia käyttäytymismallejaan.
Meillä ei siis ole kauhean tasaista, vaikka kuinka paistaa ja vaikka kuinka imuroidaan. Aina kertyy uutta traumapatoutumaa nurkkiin pyörimään. Itseni kanssa olen tänään jotenkin tuskaisen kärsimätön. Pitäisi yhtä jos toista, mutta kun ei saa oikeasta narusta napattua kiinni. Vähän niinkuin sirkuksen katossa ne kiikuissa keikkuvat akropaatit. Pitäisi hypätä, mutta samalla pitäisi saada siitä vastaan tulevasta kiikusta tukeva ote. Entäs jos ote ei pidä, hyppää huti tai turvaköydet eivät jaksa kantaa. Mihinkäs sitä sitten päätyy, jos turvaverkkokaan ei pidä...
Olipas jällen aivoitus. Pitäisiköhän ottaa tuo imuri esiin. Jos vaikka laittaisi imurin suulakkeen toiseen korvaan ja antaisi imeä, selventäisikö se takkupalloja aivoissa. Vai veisikö se aivot kokonaan mennessään. Tai veisikö se rasvat poskista, peilikuva olisikin sellainen lommoposki. Ihan yhtä fiksua ja paisteista loppupäivää teille kaikille!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti