YKSINÄISYYS (kirjoituskilpailu Syöpä-lehdessä)

YKSINÄISYYS
8-vuotias lapseni Reetta sairastaa leukemiaa, takana pian kahdeksan kuukautta tätä todellisuutta. Odotamme kantasolusiirtoa, se häämöttää jo näköpiirissä. Kenties ensi kuussa, kenties...

Kun saimme tietää lapsemme sairaudesta olimme koko ajan kaikkien mielessä, huulilla, ajatuksissa. Kuukausien saatossa olemme pudonneet yksinäisyyteen. Pahiten sattuu se, että lapsemmekin on unohdettu. Olemme kuulleet muualta vuodatuksia siitä kuinka rankkaa on kun Reetta sairastaa, mutta Reettaan ei pidetä yhteyttä. Voin vain kuvitella miltä yksinäisyys lapsestamme tuntuu. Pitkiä yksinäisä sairaalajaksoja, rajuja yksinäisä infektioita, pitkiä yksinäisä yön tunteja. Viikkoja eristyksissä, yksin, peloissaan. Onneksi välillä on ollut hoitojaksoja, jolloin on mahdollistunut kämppäkaveri. Kuinka paljon helpompaa on ottaa rankatkin hoidot vastaan, kun samassa huoneessa on toinen jolla on sama tilanne. Sanaton ymmärrys. Ystävyys, luja ja uusi. Ei tarvi olla yksin, on ystävä joka kulkee rinnalla, ymmärtäen. Syöpäystävälle ei tarvitse selittää turhia, hän ymmärtää. Vanhempina tärkeimmät uudet ystävyyssuhteet on luotu muiden vanhempien kanssa osastolla. Olenkin tajunnut vertaistuen äärettömän tarpeellisuuden. Mutta minkälaiset jäljet sairausajan yksinäisyys meihin ja lapseemme jättää, kuinka niiden yli päästään.

Itselleni on keino purkaa yksinäisyyttä kirjoittamalla blogia. Samalla tyhjennän mieleni, puran pahaa oloani, päivitän kuulumisia myös arjen huumorin avulla. Lukijoita minulla on noin 200 päivässä, siitä huolimatta blogissakaan ei kukaan kommentoi viikkoihin. Olen siis yksin sielläkin.
Tänään olen yksin kotona, hämmentyneenä ja niin orpona. Meillä on kuusihenkinen perhe; kaksi vanhinta ovat harrastuksissaan, Reetta tuplasiskonsa ja iskän kanssa sairaalassa. Ajatuksellisesti olen yksin todella paljon. Mutta nyt ihan konkreettisesti. Yksinäisyys yhdistettynä huoleen tuntuu valtavana puristuksena, fyysisinä oireina, jopa hämmennyksenä. Viikkojen sairaalajaksoilla olen iltaisin raahautunut todella tyhjänä ja yksinäisenä asunnolle. Olo on todella orpo. Kaipaan ihmisiä tunteakseni olevani tunteva ihminen.

Minulla ei enää ole työyhteisöä, työkavereita, asiakkaita, harrastuskavereita. Reetalta puuttuu tärkeä kouluyhteisö ja kaverit eri lapsuusvaiheiden kautta. Lapsen elämä rajoittuu kotiin ja sairaalaan. Onneksemme meillä on luottoystäviä kotona, kaksi koiraa ja kissa. Ne jaksavat olla vilpittömästi kiinnostuneita meistä ja läsnä. Niille on hyvä kertoa kaikki päivän aiheet huolista iloihin. Ainakin meille ne ovat olleet yksi tärkeimmistä keinoista poistaa pahinta yksinäisyyttä.

Viime viikolla sain hämmentyneen puhelun siitä kuinka kauan hoidot jatkuvat. Yleisesti leukemian hoitokaavio on noin 2,5 vuotta. Takana siis alle vuosi. Oman laskentakaavioni mukaan meillä on vielä edessä kaksi todella yksinäistä vuotta. Raivostuttaa hämmästely, eikö sitä vieläkään ole hoidettu. Olenkin sanonut, että meidän kalenterissamme on myös 12 kuukautta, 365 päivää, niinkuin muillakin. Toki infektioiden pelossa joudumme olemaan paljon eristyksissä muusta maailmasta. Mutta mehän elämme nykytekniikan aikakaudella, mahdollisuuksia on monia. Kuinka vaikeaa on kohdata sairauden vuoksi yksinäinen ihminen. Moni varmaan miettii oikeita sanoja, mutta meille riittäisi yhteydenpito. Kriisiavun saamme muualta. Onneksi lähisuvulla on kanttia elää tätä elämänvaihetta kanssamme. Olenkin miettinyt usein, kuinka itse olen suhtautunut ihmisiin, jotka ovat olleet samassa tilanteessa. Olenko itse heidän yksinäisyyttään helpottanut, ollut ystävä.
Olemme sosiaalinen perhe, laajalla kaveripiirillä. Nämä tulevat vuodet näyttävät sen, ketkä säilyvät mukana. Toivon, että yksinäisyys kohdallamme on ohimenevää. Mutta tulemmeko ajatelleeksi kuinka paljon ympärillämme on eri seikoista johtuvaa yksinäisyyttä, jopa elinikäistä.

Tämä kirjoitukseni on saanut alkunsa joskus kesäkuussa. Tällä osallistuin kirjoituskilpailuun ja joulukuussa sain tietää, että se julkaistaan ja palkitaan. Laitoin sen hetkiset tunnelmat teidänkin luettavaksenne....

Tältä tuntui silloin, moni asia on onneksi toisin, paremmin, mutta jokin asia näköjään on ja pysyy....

P.S. LÖYSIN UUDEN VIVUN, NYT VOITTE KÄSITTÄÄKSENI KOMMENTOIDA KIRJAUTUMATTA, ANONYYMINÄ.
KIITOS YHDELLE LUKIJALLENI, JOKA ASIAA PISTI AJATTELEMAAN...
KOKEILKAAPA!