KILAHDUKSIA

Tuolla uima-altaassa mummujen ja pappojen kanssa jumpatessa imin ja oivalsin monia asioita. Ensin niistä keveimpiä...
Tänään musiikki oli jenkkaa, polkkaa ja valssia. Meillä oli sellaiset kaulimet altaassa jumppavehkeinä. Kaulimet saivat naurua aikaan, sillä mummelit alkoivat vatsamakkaroitaan kaulimaan ohjeita odotellessa. Papat kiikaroivat niillä. Kun alkoi tuttu kappale soimaan, alkoivat papat laulamaan mukana. Sitten siihen yhtyi muutama mummukin. Meikä vaan kauli ihan hiljaa ja kuunteli äimänä. Mitä ihmisiä, mitä kaikkea meillä nuoremmilla olisi opittavanakaan heiltä. Vanhukset heittivät altaassa toisilleen ylävitoset ja tekivät toisilleen kiusallaan aaltoja. Uivat kilpaa ja nauroivat. Kukallisten suihkumyssyjen alta roikkuu pitkiä kultaisia pisarakorviksia ja tekarit loistaa nauraessa. Jokainen ryppy ja makkara on elettyä elämää.
Saunassa nauru raikasi, kun ei meinannut istumapaikkoja riittää. Aikoivat mummelit tapella, jotta löytyy tilaa. Minäkin hytkyin mukana,  siinä olisi ollut mustalla silmällä kotona selittelemistä. Niin ja huomionarvoinen asia on tietty se, että olin siellä naistensaunassa, en tiedä mitä lie seinäntakana raatattu ja naurettu.
Sitten homman ytimeen. Kuinka moni näistä vanhuksista on puolisoidensa omaishoitajia ja kuinka pitkältä aikaa. Yksikin pikkumummeli nauroi, että hänen tilalle tulee joka kerta kaksi naista, jotka ovat kooltaan kolme kertaa hänen kokoisiaan. Muutoin hän pärjää yksin, tai on siis pärjättävä. Jumpissa tekisi mieli käydä enemmänkin, muttei pääse kun ei löydy siksi ajaksi ketään kotiin. Kuinka omat puolisot ovat uhranneet vuosia omien rahkeidensa äärirajoilla, jotta oma rakas voi asua kotona. Kuinka valtavasti yhteiskunta säästää tässä, mutta saavatko omaishoitaja vanhukset siitä itselleen riittävät korvaukset ja avun tarvittaessa.
Kuulin puheita myös apuvälineistä, kuinka niitä on pitänyt odottaa vuosikausia. On pitänyt keksiä omat arkea helpottavat ratkaisut, kun määrärahoja ja muita resursseja ei tiettynä vuonna ole ollut. Olisi pian budjetti mennyt sekaisin. Kaikki tuo on nyhdetty omaishoitajkien selkänahasta ja jaksamisesta. Kauheaa kuultavaa ja ajateltavaa, mutta mummut senkuin käkättää.
Olin reissullani peräti puolitoista tuntia. Muut tytöt olivat koulusta tulleet sillä aikaa. Olin altaasta palattuani rento ja letkeä. Mutta portailla se katosi, kun kilahti. Vastassa oli neljä pirttihirmunpoikasta ja todella ikävöivät nelijalkaiset. Reetan opetus olikin peruttu, joten se harmitti. Kuulemma turhaan odotettu ja turhaan läksyt tehty... Tessa ei suostunut tuomaan Fannylle koulusta kirjoja, joka sai tunnollisuuden perikuvan kauhunpartaalle. Huusholli oli alkukantaisessa tilassa, miten kaikki voikin olla miten sattuu. Reetta itki ja Verna hengaili osallistumatta. Karjuin nielurisat sojona, kunnes ääni lähti. "Nakkelin" jokaisen omaan huoneeseensa ja aloitin raivaamisen. Ärsyttää, eikö asioista voida muuten keskustella kuin kauhealla tappelulla, joka taas johtaa mamman totaalikilahdukseen, joka taas johtaa morkkikseen ja mikä pahinta äänettömyyteen... Ilmeisesti aina pitää nuo käämit kärytä, ennenkuin uskotaan. Lopulta neidit siivosivat huoneensa musiikin tahtiin ja nauraen. Se kuulostaa paljon paremmalta. Nyt meillä kilahtelee positiiviset väreet ja olen jälleen raukea aggressiopultista ja siivoamisesta. Voi voi.