Mielettömän hyvää UUTTA VUOTTA kaikille! Jännä kuinka aikakirjan kääntäessä sivua, uusi aika on niin puhdas. Kuinka paljon uusi sivu mahdollistaa ja antaa mahdollisuuksia. Tällä hetkellä odotan nuppi tutisten uusia askelia tälle vuodelle. Mistä moinen ajatusvirta saa alkunsa, en osaa kiteyttää. Mutta olen tajunnut, kuinka moniin asioihin voin itse vaikuttaa. Onhan nyt mennä vuosina nähty, ettei kaikki piuhat todellakaan ole omissa käsissä. Mutta nyt minulle aukesi selkeä visio, strateginen suunnitelma asioista joihin minulla on päätösvaltaa. Kenties ja toivottavasti.
Loppuvuosi meni napostellessa ja kyläillessä. Tuli siinä muutamat raketitkin ammuttua. Olo oli välillä kuin taistelutantereella, kun pata kaatui ammuskeluvaiheessa ja alkoi tulla raketteja kohti. Akat ja kakarat juoksivat ja huusivat. Osuiko, siitä ei ole tarkkaa havaintoa. Mutta säikäytti aikalailla. Kaikki on ikuistettu videonpätkään, kuin sotaelokuva. Paukun jälkeen piti laskea lapset, rauhoittaa ne, kartoittaa tilanne, tarkistaa pipot ja housut savuaako ne. Onneksi ei tullut vahinkoa, mutta vetää nöyräksi kun paukut viuhuu kohti, salamapallot saavuttaa ja savuttaa. Mihin suuntaan siinä osaat sinkoilla, kun raketin ajatusmaailma on täysin tuntematon. Itse olimme laumoinemme kaukana itse ampumapaikalta, mutta näinkin voi käydä. Ei paljon hampaita naurattanut sinkoillessa. Eli opimmeko tästä jotain, ainakin äitien viha moisiin leikkeihin voimistui. Poksautellaan vain niitä mielikuvituspaukkuja.
Kaino-parka pelkää raketteja kovasti. Niinpä koiruus on maannut sängyn alla ja kuunnellut musiikkia. Reino on taas hullunrohkea, olisi jopa sytyttämässä raketit ja juoksemassa niitä kiinni. Koirapolo piti laittaa kodinhoitohuoneeseen, josta se sitten ovi-ikkunasta seurasi tapahtumia.
Reetan röhinä osoittaa laantumisen merkkejä. Yökin on mennyt ilman nokan niiskutusta. Toivottavasti se meni ohi ilman kuumeen nousua ja suurempaa räkäisyyttä. Kuumeisesti mietin tulevaa lyppiä ja sen tuloksia. Kunpa osaisin löysätä, sillä enhän siihenkään itse pysty vaikuttamaan. Olenko niin sokeutunut tähän huolivyyhteeni, etten tajua ja uskalla nauttia, vaikka syytä olisikin. Laskeskelin aamulla lääkevarantoja, paljonko mitäkin ja pitkäksikö aikaa kestää. Mitä ilmeisemmin tulevalla viikolla siirrymme hyljintälääkkeen purkamisessa pienempiin annoksiin. Ainakin tällä hetkellä hyljintä vaikuttaa olevan hallinnassa. Tunkkaisuuskin on ilmeisesti selätetty. Vai onko se lapsellakin näin, että kun saa asian aukaistua ja sanoiksi kerrottua, niin sekin jo helpottaa. Ei enää mieti pienessä mielessä, kun jokin selitys on löytynyt.
Meillä on cvk:n huuhteluja varten vielä pullo pari hepariinia ja suolaliuoksia. Samoin ruutat ja taitokset vähenevät uhkaavasti. En ole niitä tilaillut, koska suunnitelmien mukaan cvk poistetaan tulevalla viikolla. Huimaa pelkkä ajatuskin, vapauttaa ja samalla myös ahdistaa. Reetta hehkuttaa saunomisella, mutta miettii tulevia piikkejä. Lapsi on päässään punninnut etuja ja haittoja. Omaa kipukynnystään ja tulevia asioita. Aikoo kuulemma kestää näytteidenotot ja mahdolliset tippahoidot, kunhan pääsee saunaan ja on ilman letkuja. Laskeskelin, että tänään tammikuun ensimmäisenä olemme päivässä +136. Huippua! Ne ovat jo todella pitkät puolapuut, olemme korkealla.
Olen myös oivaltanut oman nöyryyteni ja kiitollisuuteni. Olen niitä yhä, mutta en voi muiden ajatuksiin ja nöyryysvisioihin vaikuttaa. Meillä on niin eri tapa tuntea, nähdä ja kokea näitä asioita. Itse haluaisin ehkä selkeän nöyryysalttarin, jolla kukin vuorollaan kumartuisi. Osoittaisi sen näkyvästi. Mutta mikä minua estää omaa nöyryys- ja kiitollisuusalttaria tekemästä, vaikka olkkarin nurkkaan. Siellä sitten tuohustaisin ja mumisin nöyryyttäni ja kiitollisuuttani. Pihalle en varmaan sitä arvaa pystyttää, sillä saattaisi aiheuttaa jälleen kummastusta kun oikein syvä kiitollisuus puskisi pintaan. Siellä minä lumialttarillani volisisin ja savu nousisi tuohuksista. Ohikulkijat hiipisivät ohi, sillä tuolla mammalla on taas nöyryyshetki menossa ja se tarvii omaa tilaa...
Takana on jälleen uneton yö, tai siis kolmisen tuntia unta nupissa. Yöllä Reino alkoi oksentamaan, liekö antibioottien syy. Näinpä olen sitten siivonnut lattioita, puhdistanut mattoja ja rullannut loput. Samalla Tessa haahuili ilmeisesti unissaan, petasi petin keskellä yötä ja tuli näyttämään minulle pikkusormea ja hymyilemään. Olipas kivaa nähdä moinen hymyilmiö edes unissaan neidin naamalla, sillä pääsääntöisesti minuun kohdistuvat ilmeet ovat olleet viime aikoina ruttuturpaisen kapinallisia.
Olen myös tajunnut tai minulle on se ihan ääneen sanottukin, että olemme Tessan kanssa napit vastakkain koska olemme niin samanlaisia luonteeltamme. Mihinkäs se omena putoaakaan muualle kuin puun viereen. Voi lapsiraukka, olisihan tuota muunkinlaisen luonteen voinut periä. Vai pitääkö minun mennä nöyrästi itseeni ja muistella millainen olin itse. Enpä halua juuri muistella, sillä en usko olleeni kaikista onnellisin nuori. Olin koulukiusattu, harmaa, tunnistamaton ja arka. Halusin vain nostaa kytkintä ja lähteä kauas opiskelemaan, etsimään itseäni ja näkemään maailmaa.
On siis aamu, olen aamukaffeeni hörpännyt. Muut vetävät sikeitä, korina vain käy. Tarvin niin tämän oman tilani, aikani. Minun on vain pakko ottaa sitä kylmän raakasti itselleni. Viimeöiset keskustelut avasivat myös ymmärrystäni itseäni kohtaan. On huojentavaa, kun toinen äiti pystyy sanomaan ja tunnistamaan juuri samoja asioita joissa itse kipuilee. Eli kaikki ei suinkaan mene tämän syövän aiheuttamiin, vaan osa kuuluu tähän ikään, äitiyteen. Eli minulla jatkuu mitä ilmeisemmin se kolmen-neljänkympinkriisi, mikäpäs siinä. Täytyy tehdä senkin hallintaan selkeä strateginen suunnitelma.
Pystyttekö lukemaan rivien välistä, että aion ottaa itseni hallintaan. Eikös kuulostakin todella selkeältä visiolta, paas kattoo kuinka suu pannaan kun muu porukka nousee omine strategioineen... Mutta sainpahan kuitenkin tämän valoisan välähdyksenomaisen hetkeni!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti