AVOIMIA OVIA

Minulla on hämmentynyt olo, kas kummaa jälleen kerran. Viime viikkoina olen saanut hämmentäviä yhteydenottoja, minulle on avattu sellaisia ovia, joista olen pienessä mielessäni vain haaveillut. Minulle on suorastaan ojennettu tarjoittimella mahdollisuuksia. Kyse ei ole maailmaa mullistavista ja isoista asioista, mutta minulle tärkeistä alitajunnassa muhineista jutuista. En lähde niitä sen enempää erittelemään, kunhan leijun.
Sitten täällä blogissa minulle on avautunut uusia ovia kommenttien ja yhteydenpidon kautta. Viimeinkin kun tajusin sen oikean vivun kääntää!!! Mutta ehkäpä tämäkin asia odotatutti, jotta tajuaisin auenneen oven tärkeyden... Tästä on tullut entistä avoimempi vuorovaikutuksieen, muiden kokemuksineen. Tähän on tullut lisää syvyyttä ja sisältöä. Olen niin kiitollinen teistä avoimista kanssamatkaajista. Olette osoittaneet valtavaa luottamusta ja rohkeutta.
Lauantaina törmäsin myös tuttuun henkilöön. Heillä on ollut syöpätaistelua saman aikaa kuin meidänkin perheessä. Puolison sairauden myötä. Tuntui hyvältä kohdata. Meidän ei tarvinnut märistä, ei kelata kauheutta, ei tuskailla. Sanojensa mukaan, hän olikin minua paljon miettinyt ja oli mielissään törmäämisestä. Mutta mitä me puhuimme; ei mitään syöpähoidoista, ennusteista, potilaista tai tilanteen kurjuudesta. Yhteisymmärrys löytyi muutamasta sanasta. Siitä kuinka asiat koetaan puolisona, vanhempina, vierellä, perheessä ja mitä kriisi nostaa esille. Kuinka helppo oli keskustella, kun toinen tiesi sanomattakin tai puolesta sanasta mistä puhun. Olimme avoimia ovia. Tästä jäi hyvä olo.
Jälleen tuli vahvasti tunne, etten onneksi ole yksin näiden painiskeluiden kanssa. Onko nämä mielessäni möyrivät asiat normaaleja. Asioita, jotka on pakko kohdata ja työstää. Samalla omien ovien avaaminen nousi esiin, kuinka hyvä on asioista puhua. Pitää ovet avoimena, antaa ja ottaa vastaan.

Tässä vilahti pari tuntia, tällä kertaa avoimet ovet löytyivät uimahallista omaishoitajien vesijumpasta. Taas tunsin olevani oikeassa paikassa, hörisin ääneen. Että teki hyvää! Tietty olin siellä taas vähän poikkeva tapaus. Minulla oli eniten väriä hiuksissa, pisimmät liimatut kynnet, olin nuorin ja minulla oli eniten tatuointeja. Mutta niin minä vaan mummujen kanssa juttelin ja hörisin täyttä häkää. Muutama atleettinen papparainenkin oli mukana. Ostin aamulla uudet uikkarit, seuraava hankinta mitä ilmeisemmin olisi kukallinen suihkumyssy. Ainakin lähes kaikilla muilla sellainen oli päässä. Ilmeisesti baskerikin pitäisi hankkia, sillä mummelit lähtivät koteihin baskerit vinossa käkättäen. Jumppa vedettiin humpan tahdilla. Limperin muorin humppaa, Karjalasta heilin minä löysin ja niin edespäin. Kyllä kuulkaa allas lainehti kun minä polokaisin jokaiselle tahille menemään. Syke nousi ja huohotin. Vierellä olevat saivat kunnon kyytiä aallokossa. Jatkoin vielä uimista puoli tuntia. Oli jälleen täysin uusi ja ihmeellinen kokemus. Sain ihan vain uida omassa tahdissa, itsekseni. Minun ei tarvinnut koko ajan laskea lastenpäitä ja valvoa jälkikasvuani. Sain räpiköidä justiin niin kuin halusin.
Paluumatkalla soitin ystävälleni, hän alkaa olla jo huolissaan, todella huolissaaan minusta. Ei kuulemma pysy ollenkaan mukana näissä uusissa oivalluksissani ja kokeiluissani. Kuulemma aika huolestuttavaa tämä itsensä etsiminen. Niin ja meikäläisen hyväntuulisuuskin alkaa olla jo huolestuttavaa... Saa kait sitä ihminen olla hyvällä tuulella, jos olo on hyvä, askel kepeä ja mielikuvitus laukkaa... Tänään kaikki on vain niin hyvin!
Olen tajunnut myös, että Reetan uusi elämä on myös avoin ovi. Lapsellamme on avoimet ovet uuteen alkuun ja tulevaisuuteen. Se on yksi kauneimmista ja tärkeimmistä ovista. Näen sen oven kauniina, vahvana ja valoisana...