Istun toppahaalareissa retkijakkaralla. Lumi pyörii ympärillä, asetan selkäni vasten tuulta. Olen autiolla järvenselällä pilkkimässä. Jaloissa jääsohjoa ja jäässä reikä. Viimein pilkkivapa värähtää ja sieltä nousee kala. Sintti tai kunnon vonkale, ei sillä väliä. Mutta se kuinka se kiemurtelee. Onko se arvokala ja syömiskelpoinen vai pelkkä roskakala, ala-arvoinen. Se kiemusrtelee kuitenkin arvoasteikostaan huolimatta.
Välillä löydän itseni kiemurtelemasta siiman nokasta. Kiinni on ja pysyy vaikka kuinka sätkisin.
Elämä tuntuu välillä tuulimyllyjä vastaan taistelulta, koukussa sätkimiseltä. Mikä on se koukku? Kaikki ympärillä on vakaata, suunnitelmallista ja balanssissa, mutta meikäläinen vain sätkii. Koukussa. Toki tähän sätkimiseen on syynä se, että minulla on aivan liikaa aikaa miettiä ja analysoida. Pitäisi kuulemma vain antaa mennä ajattelematta... Liikaa pureskelematta. Mutta onko se nyt ihan noinkaan. Voiko kaiken ohittaa tuosta vain, oli ja meni. Takana kauhea painajaisvuosi, mutta se oli ja meni, nyt mennään eteenpäin. Mennään, mennään, mutta pakko ainakin minun on pureskella. Välillä olo on suorastaan hengästynyt tässä koukussa kiemurtelusta.
Myös musiikki on minut koukuttanut, tosin aivan toisella tavalla. Niin ja lukeminen, luen yllättävän paljon ja vähän kaikkea. Se on positiivista koukussa kiemurtelua. Kuuntelen tällä hetkellä paljon erilaista musiikkia, sanoituksia. Ajatuskuvioita. Kuinka jollakin on taito riimitellä, heittää visio tai ajatuksentynkä. Kuinka jokin biisi koukuttaa, kuunteluttaa yhä uudelleen. Jokaisella kuuntelukerralla se avautuu yhä selkeämmin.
Illalla kuuntelimme musiikkia yhdessä. Kuinka nopeasti tytöillekin löytyy se uppoava sanoitus, johon ilmestyy pian koreografia ja enkelikuoro. Mitä ilmeisemmin lapset ovat myös koukussa musiikkiin, sen tuomaan ajatusvirtaan ja liikekieleen. Eli äitinsä lapsia ovat, minäkin pidän niin tanssimisesta ja sen tuomasta ihanasta koukuttumisesta. Kun musiikki vie mennessään voin kokea syvää rentoutumista, suoranaista hurmosta. Ah, olipas väkevä ilmaus... Eilen muksuista oli havaittavissa kyseistä hurmosta, kun he yhä uudelleen tanssivat ja lauloivat samat kappaleet. Eläytyen ja vapautuen. Ei sen puoleen, kyllä samalla matolla hytkytteli myös iskä ja elikot. Niiden hurmoksellisuudesta en mene sanomaan, mutta näyttivät olevan niinkuin koukussa...
Olen saanut kuulla, että moni on koukussa näihin juttuihini. Lapsille puurot eteen, itselle kahvikuppi ja päivittämään kuulumisia. Hassua, mutta kyllä minullakin on omat koukkuni. Aamut alkavat jotenkin nurinkurisesti, ellei sama koukutuskaavio toistu. Luoko se tuttuutta ja turvallisuutta. Itse olen koukussa myös imurointiin. Se kuuluu jokaiseen päivään, lähes. Kaverini kauhistelevat siivoamisen määrää, mutta onhan meillä myös kaksi karvojaan tiputtelevaa elikkoa sisällä... Niin ja suurperhe. Yleensä suoritan imuroinnin kuuntelemalla tuota koukuttavaa tanssimusiikkia, liikekieli imurin kanssa sen mukainen. Olen siis koukussa imurin kanssa tanssimiseen. Se on sellainen meditatiivinen tapa latautua. Sama on saunomisella, välillä saunakoukussa sätkiessäni saunon pari kolme kertaa päivässä. Kun löylyssä avaa ikkunan voi nähdä ja tuntea lämpötilojen väreilyn. Koukuttavaa katseltavaa ja aistittavaa. Kyllähän minulta muutama muukin koukku löytyy, mutta pidän ne ihan omana tietonani. Pian saisi aikaan hämmästystä ja kummastusta...
Tuohon pilkkimiseen palatakseni. Pilkkiminen voi olla myös toisenlainen kokemus. Kun aurinko paistaa täydeltä terältä, hanki hohtaa lumikristalleja. On tyyntä ja ajatus lepää. Ihan sama nouseeko kalaa, kunhan löytyy se tunnetila. Mutta kas kummaa sekin sintti, joka käy syöttiin kiemurtelee ihan yhtä lailla oli aurinkoa tai pyryä. Sillä sehän on koukussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti