YÖKYÖPELEITÄ

Eilen kävimme suunnitellusti poliklinikalla. Tällä kertaa verikokeet otettiin kyynärtaipeesta ja oikeassa laboratoriossa. Reetta tsemppasi itsensä piikkiin todella reippaasti. Lääkärintarkastuksessa kuitenkin huomattiin, ettei kaikkia tarvittavia lähetteitä ollutkaan laitettu. Joten uudelleen labraan. Silloin ei enää tsempistä ollut tietoakaan. Sen kuuli, tunsi ja aisti, että nyt neidillä paukkuu. Kohteena ihana äiskä...
Koetulokset, sen mitä eilen ehdimme kuulla, kaikki oli noususuhtanteessa. Hb 125, trompparit 220, leukkarit 3,8 ja neutrofiilit 1,2. Muutkin viitearvoissa, osahan tuloksista paukkuu sitten viiveellä. Kaikki näyttäisi olevan kunnossa noiden osalta.
Juttelin muutamien vanhempien kanssa. Olikin puhetta, että viimeisiä solumyrkkyjä annetaan useille lapsille, siis hoidot ovat saaneet vastetta. Hoitokaaviot ovat toteutuneet. Sama tunne monilla, että näin se aika on kuitenkin kulunut, positiivisin tuloksin. Vaikka silloin kun asia tulee eteen, luulee, että maailmanloppu tulee. Eli toivoa kannattaa aina ja uskoa hoitoihin.
Reetalle iski kiljuva nälkä menomatkalla. Hain seisovastapöydästä kunnon annoksen makkarakastiketta muussilla ja patongilla. Moottoritiellä neiti annoksen suuhunsa pisteli. Paluumatkalla nälkä toi esiin jälleen pikkupirttihirmun. Aloitin jo puhelakon, kun keskusteluyhteys pätki niin pahasti. "Langat" oli pikkuisen niinkuin jumissa. Lopulta korpisuoralta löytyi grilli ja ranskalaiset kebabilla. Taas hyvä mieli löytyi täyden vatsan myötä. Loput 60 kilometriä ajelimmekin laulaen.
Jatkoin itse pihasta suoraan kippokutsuille. Kotiuduin vasta yhdeksän pintaan. Jälleen oli syyttävää katsetta, Reino mulkoili nojatuolista syrjäsilmällä. Mamma oli ilmeisesti laiminlyönyt. Olen siis ilmeisesti tärkeä, ainakin poissaoloni huomataan ja siitä huomautellaan.
Illalla annoin Reetalle lääkkeet. Nousin vielä tarkistamaan, että kippo on tyhjä. Olihan se, ajattelin omaa pilikun viilaamistani. Pitikin nousta, enkö voinut luottaa. Aamulla se sitten kolahti, tärkeä hyljintälääke olikin eri pöydällä yhä, ottamatta. Kauhea paniikki, vapina ja tabua puolinukkuvan lapsen kurkkuun. Juuri eilen, kun muutenkin annosta lähettiin pienentämään, heti 35 mg vaje edellispäivän tasoon... Syyllisyys putkahti, miksen voinut huolehtia paremmin, perusteellisemmin ja tarkemmin. Miksi en työntänyt sitä tablettia kurkkuun ja miksi en katsonut, että neiti sen nielee. Että olinkin huolimaton, hommahan on minun vastuulla, enkä sitäkään saa kunnialla hoidettua...
Aamuni aloitin 03,58. Ensin nousi ukkokulta vessaan ja sai minut herätettyä herkullisesta unesta. Heräsin siis itsekin ja päätin mennä vessaan. Kun minä liikun, liikkuvat koiratkin. Eli jalkojen ääniä oli sitten kuunnella asti. Näinpä uni kaikkosi ja nousimme koirien kanssa lukemaan. Aamukahvia ja kirja, hijaisuutta. Nautin. Yö oli kuulas ja selkeä. Näin myös öisen työmiehen. Lumilinko kulki pitkää peltotietä pitkin, lumi pöllysi upealla valkoisella kaarella. Aika hienoa katsella valoa, jota ympäröi lumipilvi. Vartin yli neljä nousi Fanny ylös, tarkisti kellon ja paineli uudelleen nukkumaan. Viideltä Reetta tuli kainalooni, veti pultit kun tajusikin, että ei ole vielä aamu. Seitsemältä koko lauma oli hiukset sekaisin aamupuuroa odottelemassa. Eli kaverini varmaan jälleen huokaavat, etteivät ymmärrä näitä meidän öitä. Minäpä taas ymmärrän, sain leppoisaa aikaa omille äänettömille teoilleni. Teki kyllä mieli laittaa tiskit ja imuroida, mutta ehkä takkutukat olisivat sanoneet muutaman vastalauseen, mikäli olisin vehkeet viideltä startannut. Niinpä minä vain hissuttelin ja tein ajatustyötä...