UNOHTUIKOS JOTAIN?

Aamuni sarasti tuossa viiden paikkeilla, olin vain saanut uneni nukuttua. Muuten huusholli on hiljainen, mitä nyt koirat seuraavat jokaisen askeleen. Reetta nukkui yön vieressäni, tuhisten. Kuinka onnellinen moisesta tuhinasta, lapsesta ja tilanteesta voinkaan olla. Ja jälleen kerran niin nöyrä, kiitollinen. Meillä on tänään asiat ihan hyvin. Alitajunnastani pulpahtelee kuitenkin syyllisyyttä. Unohtuikos jotain? Unohdinko tilanteemme, lapsemme, todellisuuden, toisemme? Olen myös niin kovasti saanut ulkopuolisia, positiivisia kiksejä ja virikkeitä. Niihinkös lisään vielä sisäsyntyiset kiksit, niin johan luulisi jonkin asian unohtuvan. Mutta kaikessa tässä omassakin kippuroinnissa ja touhottamisessa en ole lastani unohtanut.
Kun sallin itselleni jonkin asian, niin ensin olen taustalla organisoinut Reetan asiat. Niin no organisoinnin kyllä osaan... Eilen yritin organisoida tämänpäiväistä Reinon Oulun keikkaa. Olin jo papan saanut ohjelmoitua, miettinyt ruuat, aikataulut, koulunkäynnit ja lääkkeet. Kunnes sainkin viesti, että aikaa pitää siirtää. Jälleen kaikki suunnitelmat nollille, uudet tulevaisuuteen. Sinne vesijumppaan päästäkseni minun piti ohjelmoida opettaja, tietsikkatestaus ja ukkokulta. En minä tästä noin vain minnekkään sinkoa, kaikki vaatii päänvaivaa. Sillä olenhan lapseni omaishoitaja, minun kuuluu tietää tällä hetkellä jokainen rapsahduskin. Altaassa osasin kuitenkin rentoutua, mutten unohtaa.
Illalla kävelin koirien kanssa tunnin lenkin. Kaikki muksut kotona, enkä unohtanut kännykkää. Silloin uskalsin lähteä. Olen aina lasteni saatavilla, kännykkä-äiti. En unohda laumaani ja vastuutani aivan heti.
Saattaa vaikuttaa, että olen haahuileva ja leijaileva vastuuton äiti. Senkin kuoren takaa löytyy tämä äitiyden tärkeä rooli. En ole sitä mihinkään unohtanut. Muistutan itseäni jatkuvasti, että jos äiti voi hyvin, niin lapsetkin voivat hyvin. Välillä olen tosin itseni unohtanut.  Aivan totaalisesti, pitkiksi aikaa. Yritän nyt tätä unohdustani korjata ja hyvitellä.

Tuossa loka-marraskuussa perheemme natisi pahasti. Liitokset paukkuivat. Otin silloin lukuisiin instansseihin yhteyttä, kuinka lähteä asiaa purkamaan ennen suurempia vahinkoja... Sillä mielestäni yhteiskunnassa on aivan liika paljon pahaa oloa, ihmiset voivat todella huonosti. En tiedä kuinka huonosti ammattilaisen silmin me perheenä voimme, koska asiaa ei ole reilun vuoden aikana purettu. Mielestäni kuitenkin takana on sellainen prässi, jota pitäisi purkaa ja avata. Työstää, jotta se ei jää alitajuntaan möykyksi. Sitten kun itse elää siinä prässissä, niin ei laput silmillä voi kaikkea tajuta. Eikä mielestäni vanhempien kuulu kaikkea tajutakkaan, sillä olemmehan samassa mankelissa. Mutta se mistä olen huolissani, niin on kaikupohja, jolla yhteiskunta avuntarpeeseen vastaa. Kuinka huutoon reagoidaan. Pikkaisen on niinkuin viiveellä, jos marraskuussa huutelen, niin helmikuun puolivälissä löytyy reilun puolen tunnin keskusteluaika. Samoin Oulun suunnalta 15.2. löytyisi aikaa katsastaa Reettaa. Haluaisin, että sama ihminen kohtaisi Reetan, joka on kohdannut hänet ennenkin. Silloin mielestäni on vertailupohjaa entiseen, eikä ammattilainenkaan pelästy millainen lapsi-höyry on vastassa. Nimittäin  tuota virran määrää saattaa joku uusi kauhistella, kangistua ajatukseen virtapiikistä, joka onkin lapsen perusluonne ja elämänasenne. Ajatelkaa, Kolmisen kuukautta! Järkyttävän pitkä aika. Olisimme melkoisessa umpisolmussa, jollemme olisi omin voimin osanneet pahimpia solmuja lähteä avaamaan. Mutta kaikilla ei ole niitä omia rahkeita, joilla lähteä.
Enää emme kippuroi siinä miinakentällä, jolla olimme silloin muutama kuukausi sitten. Arki alkaa soljua ihan hyvin. Mekin reissunaiset alamme löytää paikkamme, eikä eriarvoisuutta nosteta kymmentä kertaa päivässä esille. Nuo lapsemme ovat fiksuja ja osaavat ajatella laajalla sydämellä asioita. Siitä olen todella ylpeä. Kunhan ensin saimme sen laajan sydämen kaivettua esille.
Kuulin myös, että aivohalvauspotilaan puheterapiaa pitää odottaa puolikin vuotta. Järkyttävää, sillä toipumisvaiheessa se olisi todella tarpeellinen terapiamuoto. Puolen vuoden viiveellä saa aloittaa kaikki jälleen aivan alusta. Saako kaikkea enää korjattua.
Tiedotusvälineissä kerrotaan jatkuvasti perheiden pahasta olosta, tai lähinnä siitä mihin paha olo on johtanut. Me elämme niin tiiviisti omissa kopeissamme, harva uskaltaa katsoa peiliin ja nähdä todellisuuden. Unohtuikos jotain? Mielestäni olemme unohtaneet toisemme, suljemme silmämme avuntarpeelta. Saman on unohtanut myös yhteiskunta, sillä kaikilla ei riitä rahkeet jonottaa kuukausia saadakseen apua. Unohdummeko me pienet ihmispoloiset byrokratian rattaisiin, pyörimään liika pitkäksi aikaa. Mieleeni juolahti sellainen lottokone, jossa pallot pyörii viikosta toiseen. Mutta moniko on unohtanut jonkin numeron olemassaolon, koska sitä ei ole kuukausiin arvottu. Siellä"sekin seiska" on pyörinyt unohdettuna odottaen pääsyä putkeen ja ulos isosta pallosta kertomaan olemassaolostaan.
Eipäs siis unohdeta itseämme ja toisiamme!