PERENNAPENKIN LAIDALTA

Viimeyönä on viimeinkin satanut. Nukuin Reetan kanssa Mökömajassa. Emme ihan kaksin, sillä ensin tuli Reino, sitten Kaino ja yöllä oven takana koputteli Väinö. Oli ihana kuunnella sateen ropinaa, linnunlauluja ja perennoiden suhinaa tuulessa.

Eilen aamulla kokosimme klaanimme ja päätimme lähteä uudelleen Wanha Woima tapahtumaan. Moni ei olisi yrittänyt samaa temppua uudelleen, mutta niin vain onnistuimme. Tessa jäi kotiin nukkumaan, kun me muut olimme jo kymmeneltä perillä.
Lapsemme ostivat itselleen muistoksi autojen pienoismalleja, Reetta myös kauan haaveilemansa olkihatun. Tytöt ovat kiinnostuneita menneistä ajoista, sukupuusta ja tarinoista. Helteessä vietimme kolme tuntia ihmetellen ja oivaltaen. Ihan onnistunut reissu, kannatti ottaa uusiksi, nyt siitä tuli ihan perheen idyllinen kesäretki.
Iltapäivällä teimme uusia grillireseptejä; kasvisnyyttejä ja vartaita. Nautiskelimme. Oli ihana nauttia lämpimästä kesäsateesta kiikussa maaten ja pilviä seuraten. Kaikin puolin päivämme oli sopuisa ja tapahtumarikas, on kivaa välillä viettää aikaa leppoisastikin. Tuplat ja Fanny hakivat kavereita meille leikkimään, Tessallakin on uusia ystävyyssuhteita. Tuttuja ja oudompia tyttöjä kulki joka ovesta. Kyllä siinä pillimehut kelpasivat.
Iltasella löysin Fannyn netistä. Neiti haeskeli meille taloa maalta. Nyt kuulemma alkaa kaupunkilaisuus riittämään. Fanny haaveilee vanhemmasta talosta, jossa on yläkerta ja huoneissa takkoja. Tavoitteena olisi, ettei ketään haittaisi vaikka kesäsateessa keikistelisi pihalla alasti. Reetalla oli oma show, olkihattu keikkuen ja huulikiillettä. Vernan löytyy suhteellisen usein pelaamasta tietokoneella tai muilla teknisillä vempaimilla. Minä perkkasin allastamme. Meinaavat perennat vallata koko altaan. Samaan aikaan Väinö alkoi hyppimään oudosti ja naukumaan. Mitä ilmeisemmin sammakomme Torsti säikähti kun altaan ympärillä möyrin. Torsti yritti pakoon ja päätyi Väinön eteen. Onneksi saalistajamme ei tehnyt sammakolle mitään. Torsti-riepu lamaantui täysin. Laittoi etujalat silmilleen ja ei hievahtanutkaan. Kannoin sen altaan reunalle takaisin. Lopulta se rohkaistui ja hyppäsi altaaseen. Siinä olimme jälleen koko poppoolla ihmettelemässä ja kummastelemassa. Ainakin Torsti tuntuu asustelevan yhä takapihallamme. Säännöllisesti se pompahtelee iloksemme. Viikko sitten se tuli jopa terassille. Pasi antoi sille kissanpapanan suuhun, ei maistunut vaan sylki takaisin.
Kun illalla kiikussa sateessa köllöttelin muistelin itseäni. Millainen olin puolet nuorempana, muutama vuosi sitten, lapsena, aikojen alussa. Välillä kun näkee ikätovereitaan huomaa ajan patinan kasvoista, olemuksesta. Vähäkö ne ovat muuttuneet, olen monia kertoja ajatellut. Mutta kun muistelen itseäni, niin kyllä olen itsekin muuttunut enkä ainakaan parempaan suuntaan. Muistelen joitakin siloposkisia kuviani, silmissä pilkettä ja rennonleppoisa olemus. Missä vaiheessa kaikki on kadonnut, muuttunut. En enää kykene rentoon oleiluun silmät kiiluen. En ainakaan pitkäkestoisesti. Ihan pisti hymyilyttämään silloinen oma naivius, luulo, että on täysin oman onnensa seppä ja voi itse määrätä tulevaisuutensa. Toki monet tavoitteet on saavutettu ja unelmat toteutuneet, mutta kyllä polku on välillä raskas ja mutkainen. Huoletonta pilkettä en saa kaivamallakaan palaamaan, katse on muuttunut lopullisesti.
Iltasella ajelemme Reetan kanssa Ouluun. Viimeinkin osasto on palannut evakkoreissultaan omalle paikalleen. Pääsemme kokkaamaan ja olemaan rennommin tutuissa ympyröissä. Käsittääkseni potilaspaikkojakin on omalla osastolla enemmän. Olemme lähdössä hyvillä mielin ja kahdestaan. Tänään on suunnitelmissa anestesiakelpoisuuden tarkistaminen, huomenna leikkurissa lyppi ja selkälääke, tuplanesteytyksen aloittaminen. Tiistaina Reetalle paukutetaan jättihoito vuorokaudessa. Annostus on noin kolminkertainen normaaliannokseen nähden. Sen jälkeen arvojen seurantaa, nesteytyksen jatkamista, pissanmittauksia, pH:n seurantaa ja jatkuvaa kyttäämistä. Yleensä tuon lääkkeen jälkeen olemme olleet vuorokauden, mutta nyt uskon menevän kolmekin vuorokautta ennenkuin jäämät ovat nollilla. Mutta eihän tuokaan ole minun uskostani kiinni, asiat menee niinkuin ovat mennäkseen. Tämän lääkkeen ei pitäisi aiheuttaa niin syvää solukuoppaa, mutta se on teholtaan laajakirjoisempi. Soittelin Helsinkiin perjantaina, seuraavat päivämäärät paukkuvat elokuun puolella. Keuhkojen kuvantamiset ovat kahden viikon välein. Reetan kohdalla ei ole tarpeen lyödä aikatauluja lukkoon, koska luovuttaja kulkee mukana. Siksi voimme leijua lyhyelläkin viiveellä. Toista on silloin, jos luovuttaja löytyy vaikkapa Saksasta tai Australiasta. Näissä tapauksissa on pysyttävä tarkemmin suunnitelluissa päivissä. Neitimme on todella hyväkuntoinen, toivottavasti siitä on vain hyötyä. Reetta jaksaa täysillä, pyöräillä ja puuhastella. Aamulla kun nukkuvaa neitiä Mökömajassa katselin, hän näytti todella tyytyväiseltä ja kauniilta. Kauniisti ruskettunut, hymyn kare suupielessä, lakatut sormenkynnet ja kädet poskella. Tänään on myös harvinainen päivä, emme anna mitään lääkkeitä. Kaikesta pitää ilo irti repiä, ei ainuttakaan tablettia, sillä kaikki pistetään tauolle rankasta tulevasta hoitojaksosta johtuen.
Muut ovat jo heränneet. Taidan lähteä elikoiden kanssa pussailemaan Reetankin hereilleen. Tosin Väinö nukkuu selällään umpiunessa sängyssämme, eipä taida raaskia herättää sitä. Mutta josko menisin koirien kanssa, niistä on kiva oikoa perennapenkkien kautta. Sitten ne ovat ihan likomärkiä, kun sadepisarat tipahtelevat kasvien lehdiltä niiden päälle. Mitäs jos itsekin menisin kontaten, tutustuisin pihaamme silleen eläinperspektiivistä. Kyllä meidän ihan oikeasti olisi kaikkien parhaaksi parempi muuttaa johonkin kauas sivistyksestä, niin ei tarvitsisi miettiä mitä muut joutuvat meistä miettimään... Onneksi salaisuuksien puutarhassamme on paljon isoja kasveja ja tunneleita, niin kaikki ei päädy ihmisten nähtäväksi. Pihamme on runsas, rehevä ja rönsyilevä, ihan kuin minäkin... Tsao!