TUKISTANKO?

Välillä kun Reetta on päässyt asunnolle ja varsinkin nyt kun kotiinpääsystä tuli toive, on kiukuttelu iskenyt kuvaan mukaan. Valtava kärsimättömyys, vaatimustaso ja pompotus. Yhtenä päivänä neiti kädet puuskassa pomotti, möykkäsi ja riehui. Aikani sitä kuuntelin, kunnes iskin uhkailun kehiin. Mikäli et ala uskomaan ja lopeta tuota, niin tukistan sinua! Siihen se homma laukesi, nauruksi. Onneksi tuo kaljuhuumori kukkii kiukunkin takaa. Nauroimme kaikki sen jälkeen aivan räkänä, vedet silmissä ja huojentuneina. Enää ei tarvinnut kiukutella mistään. Niin miksikö nauroimme? Nääs kun kaljua ei voi tukistaa. Reetalla leikkasi raivosta huolimatta heti. Aika paksua myönnettäköön, mutta oravanpyörä on aina jotenkin saatava seisahtumaan.
Viime yön Reetta sai viettää asunnolla, illalla meinasi jälleen iskeä paineet kehiin. Jatkuvaa raivoa, tuskailua, haukkumista, kiukkua ja riehumista. Ei siis mikään unelmarooli mammalle, sillä minuunhan pääsääntöisesti kaikki kohdistui. Lopulta kaikki laukesi siihen, että menin Reetan viereen sänkyyn. Reetta tuli todella liki, kaulalle ja puristi. Ilmeisesti äidinikävä oli niin valtava. Liki kolme viikkoa yöt yksinään sairaalassa ja viimeinkin pääsi kainaloon. Vaikka lapsi osaa puhua ja kertoa monista muista asioista, on halipula vaikea muodostaa sanoina. Toki tilanteista ja muutoksista johtunut stressikin pistää kiukkuamaan. Niin meillä muillakin. Voin vain kauhulla kuvitella miltä se tuntuu olla lapsen nahoissa.
Yhtenä iltana Reetta itki epäreiluutta. Fanny on päässyt leirille, Tessa serkuille yöksi, Verna saanut yhtä sun toista ja hän sai vain sieni-infektion. Totta, ei todellakaan tasapuolista. Kuinka voin lohduttaa ja myhäillä elämän tasa-arvoisuudesta? Se on vaikeaa.
Kun tieto noista pahkuroista tuli, omat epäilykseni vahvistuivat. Mitä silloin voi tuntea? Tunsin koko tunnekirjon ja maa oli keinuva. Miten siitä eteenpäin. Meillä vanhemmilla ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin aina uudelleen koota itsensä. Pala palalta. Tulee yhä mieleen vertaukseni tsunamista. Kun kaikki pyyhkäistään jälleen jalkojen alta, pyöritään hetki pyörteissä henkeä haukkoen, yritetään saada pitävä ote jostakin. Lopulta kun kaikki jälleen rauhoittuu, voi taas hengittää paremmin. Sen jälkeen on aloitettava jälleen perustusten rakentaminen pala palalta, sitkeästi. Niin monet meistä syöpälasten tai muiden vaikeasti sairaiden lasten vanhemmista tunnemme samoin. Meillä ei ole vaihtoehtoa. Yksi isä sanoikin eilen, että lapsen sairaus on rankempaa vanhemmille kuin itse lapselle. Kuulostaa ihan tutulta, näinhän se juuri menee.