Oli pikainen pyrähdys sairaalassa. Verikokeet, pahoinvointilääke, kuvantamiset ja menoksi. Nukuin Reetan kanssa yön Mökömajassa. Aamulla piti meidän kesälomalaiset rettuuttaa aikaisin ylös ja matkaan. Ei sitä pirteintä porukkaa tosiaankaan. Reetan huulet olivat yöllä menneet taas verille ja ruvelle, joten ruokaa ei aamulla mahtunut rakosesta. Se taas aiheutti nälkää, huonoa oloa ja matkapahoinvointia. Onneksi lääkkeitä on olemassa, johan alkoi jälleen maistumaan kun sai suun auki.
Ulkoistimme itsemme nopeasti sairaalasta, lähdimme leikkimään turistia ja sukuloimaan.
Kauppatorilla oli paljon matkailuautoja ja asuntovaunuja. Siinäkös lapsemme alkoivat yhdestä suusta rallattamaan kanavaanarit, kanavaanarit... Yritin selittää ettei se ole kanavaanari vaan karavaanari. Siis mikä? Kaikki olivat luulleet, että ne ovat kanavaanareita. Kyllä ovat täysin blondeja kaikki, aitoja.
Yhtenä iltana nautiskelin Tessan jalkahieronnasta. Oikean jalan ukkovarvasta alkoi silloin suoni vetämään rajusti. Väännätti aivan alaviistoon ja huudatti. Tänään lapsemme puhuivat, että minulla veti suolta. Heidän päässään suonenvetokin muuttui suolenvedoksi. Onko varpaassa suolta joka voi vedättää, vai vedättääkö se todellakin suolistosta saakka.
Saimme päivän veriarvot; jatkamme huojentuneilla mielin. Hemo yhä 124, trompparit noin 140 ja neutrofiilit nelosen luokkaa. Kuvantamisen tuloksista emme ole saaneet mitään vihiä, sillä ne ovat lähteneet pikana huomiseen kantasolukokoukseen. Josko huomenna sitten...
Lääkkeiden vaikutus on vielä noin viikon luokkaa, joten emme todellakaan uskalla huokaista. Niskasta paukahti iho rikki, kun rasvauksesta hiukan luistimme. Pakko muistaa, vaikkei oirehtisikaan. Ennaltaehkäisy, niinhän se neiti itsekin viikko sitten muistutti. Tänään on ollut paahtavan kuumaa, pitää olla todella valppaana auringossa ja yleensäkin ulkona.
Reetta voi hyvin, on hyvän värinen, tukkaa pukkaa ja ripset kehystävät silmiä. Äsken kun ajelimme kahdestaan, neiti mietti oliko hän hiusten kanssa silloin ennen nätti. Oli ja on ilmankin. Syksyllä oli huolena karisevatko ystävät samalla kun hiukset. Onneksi ei. Äsken kun summasimme, on tämän sairauden aikana tullut myös paljon uusia tärkeitä kavereita elämään. Niin Reetalle, minulle kuin muullekin perheelle. Jos sairaus ottaa niin kyllä se jotain antaakin. Iltayöllä Reetta suunnitteli Mökömajassa reseptejä. Siis mitä hän leipoo luokkakavereille, kun viimeinkin pääsee takaisin kouluun ja omaan luokkaan. Siis ehkä kolmannelle luokalle mennessä. Kuulemma mansikkakääretorttua, kakkua, piirakoita ja muita hyviä herkkuja.
Nyt tuoksuu grilliherkut. Josko ulkoistaisin itseni ja suuntaisin kohti inkkarilaumaa. Lapsillamme on jousipyssyt, inkkaripäähineet, kasvomaalaukset ja inkkarihuuto. Eikun sekaan, olisiko nimeni vaikka Vetävä Suoli...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti