IDYLLI FLOPPASI

Viime viikkoina ja etenkin viime päivinä eriarvoisuus on noussut esille monissa asioissa. Viimeksi keskiviikkona Reetta kiukkusi rankan Oulun reissun jälkeen eriarvoisuutta. Miksi minä aina kuulemma hänestä huolehdin, möykkään, kiristän ja vaadin. Miksi en koskaan kuulemma keneltäkään muulta. Vaadin syömään tarpeeksi, ottamaan lääkkeet, huolehtimaan cvk:ista, nukkuman tarpeeksi ja niin edelleen. Muut kuulemma vain saavat olla, enkä koskaan heitä kiristä syömään. Mutta kun on niin pakko. Paino on laskenut kilon verran kuukauden aikana, muutenkin alhaisesta. Kyseessä ei ole onneksi syömättömyys vaan hurja kulutus. Vaadin aurinkovoiteita, päähinettä, suojaa, riittävästi juotavaa. Miksi en koskaan muille huuda, jos menevät ilman aurinkovoiteita tai ovat juomatta. Mutta kun ei siellä montaa varttia tarvitse kaljuna heilua, johan punoittaa ja heikottaa.
Reettaa ärsyttää puolestaan, kun hän joutuu olemaan pois kotoa, sairaalassa ja sairas. Se ei ole reilua, kun muiden ei tarvitse mitään tabletteja niellä. Välillä uhmakaasti kieltäytyy ottamasta. Muista ei ole reilua, että olen ollut niin paljon pois kotoa Reetan vuoksi. Samoin isän poissaoloista kiukutaan, isän kanssa on mukavampaa. Minähän olen vanhimman, nimeltä mainitsemattoman, mielestä tylsä ämmä joka määräilee. Teinillä alkaa olla muutamia kauniita sanaleikkejäkin ja sormimerkkejäkin mukana vahvistuksena. Reetan mielestä olen laiska ja tyhmä, kun käsken hänen mennä itsekseen nukkumaan, enkä suostu pomppimaan ja nukkumaan lapsemme käskyjen mukaan.
Fanny karjuu huoneestaan, että Reettaa pidetään kuningattarena. Kaikki on kuulemma muiden syytä ja vikaa. Ei se nyt ihan noinkaan mene, mutta kait se siltä tuntuu. Niin monen asian ja seikkailun joudumme miettimään Reetan vinkkelistä katsottuna. On kuulemma epäreilua, kun Reetta on kotona, se rajoittaa muidenkin juttuja.
Perheidyllimme huipentui vajaa tunti sitten kunnolliseen floppiin. Äänekkääseen ja lopulta täydelliseen puhumattomuuteen. Kaikkea sitä haaveileekin. Oulaisissa, eli naapurikaupungissa, on tänä viikonloppuna perinteiset Wanha Woima tapahtumat. Siis vanhaa museokalustoa, jonka ympärille on yhä laajempi tapahtuma koottu. Pasi on perinteisesti käynyt siellä , välillä typyjenkin kanssa. Minäkin halusin nyt mukaan, koska minulla oli siihen mahdollisuus. Näinpä pienen eripuran saattelemana lähdimme matkaan. Ajoimme automme ohjatusti parkkiin ja ulkoistimme itsemme. Siinä vaiheessa Reetta huomasi, ettei ole aurinkolaseja mukana ja ulkona kirkasta. Yhdet lasit olivat, mutta nehän eivät passanneet. Fannylla oli lasit käsilaukussa. Kun niitä Reetalle lainaan pyysimme, eihän se sopinut lainkaan neidille. Näin siis yritimme asiaa lainaamisella ratkaista, koska Reetan silmien valonarkuus johtuu lääkkeistä. Mutta kun ei niin sitten ei. Fanny, meidän yleensä laajalla sydämellä varustettu lapsemme, ei taipunut tuumaakaan. Reetta huusi, Fanny huusi, minä huusin, Pasi huusi, Verna huusi ja Tessa huusi. Näinpä aikamme huudettuamme pakkasimme kymmenen metrin päässä olevan automme ja lähdimme takaisin kotiin. Eipä enää autossa kuulunut Munamiehen levykään, niinkuin menomatkalla. Hiljaisuus ja raivo oli kuin hyytelöä. Täydellinen floppi! Hytisevä, leikattava, vapiseva floppi. Tuppisuuna saavuimme kotiin, Pasi ulkoisti naiset autosta ja lähti mihin lie. Miksi ihmeessä sitä yrittääkään mitään yhteistä, erilaista ja kokee olevan mahdollisuuksia johonkin. Tässä sitten olla nykytetään, ilman autoa, raivona ja mykkänä. Lapset tappelevat ja syyttelevät yhä toisiaan. Perheidylli floppasi oikein kunnolla. Mutta onneksi tämä antoi selkeän ratkaisun ylihuomiselle. Minä ja Reetta todellakin lähdemme vain ja ainoastaan kahdestaan sinne Ouluun ja hoitoihin. Idylli pitää jälleen pistää vähäksi aikaa jäähylle, tauolle ja narikkaan. Jospa taas erillään ollessa tajuamme toistemme tärkeyden, perheidyllin.