Aamuni aloitin kaikessa hiljaisuudessa. Tuuli tuivertaa ikkunaluukussa, koirat tassuttelevat ja kissa kehrää. Kuulen paljon hiljaisuudessa, paljon sellaista mitä en yleensä arjessa kykene erottamaan. Olen aina ollut aamuihminen. On nautinto nousta yksin aikaisin ylös. Mennä terassille lukemaan, perkaamaan kukkapenkkejä, saunomaan, lenkille tai ihan vain kuuntelemaan hiljaisuutta.
Luin juuri artikkelin syvästä rentoutumisen tilasta, onneksi kykenen joskus aamuissani aistimaan sellaista. Pasi, Reetta ja Tessa nukkuvat Mökömajassa, kummityttö kamarissa ja Fanny sekä Verna serkuilla. Toissayönä Reetta ja Verna olivat yökylässä mummulassa, kyllä näytti tekevänkin hyvää. Kun aaamulla lääkkeiden kanssa kiirehdin tyttöjä hakemaan oli siellä jo täysi touhu päällä. Verna tietty tuttuun tapaansa katsoi hiljaa piirrettyjä. Reetta täytti ja rullasi kääretorttua mummun kanssa, mustikkapiirakka oli jo paistettu, kananpalat myös ja samalla oli jo syötykin. Kyllä Reetan silmät loistivat, kun pääsi leipomaan ja kokkaamaan.
Olen tunnin verran kuunnellut aamuani. Heräsin ja muistin jälleen näkemäni unen. Asuimme maalla, vietimme jälleen häitämme. Tällä kertaa morsiuskimppuni oli kirkkaan keltainen, koottu kalloista ja ruusuista. Se oli sellainen painava käsivarsikimppu. Muistan halunneeni siihen lisäksi ehdottomasti hiirenhernettä, se tosin jäi unessa kesken, sainko niitä lisättyä. Morsiuspukunani näytti olevan ilmeisesti Marimekkoa ja oranssia. Pasi pukeutui aika retrosti, kaikkeen kuviolliseen, kukikkaaseen ja kirjavaan. Oisko ollut häät sulhasen tapaan, salainen fantasia omasta häätyylistä... Puitteet olivat jossain mielessä kuin Monacossa, teemana landetyyli. Eli melkoinen kontrasti. Fiilis oli rento ja koko perhe ja suku koolla. Koirat ja kissa pyörivät jaloissa. Aikataulu tuntui tiukalta, mutta niin siinäkin lutvittiin askel kerrallaan ja kuitenkin ajallaan. Ihan kuin siinä olisi ollut otteita arjestamme, välillä lätsähti kampaus, uusiksi meni. Välillä oli auto hukassa, uusiksi meni kyyti. Välillä oli liika kirjavat vaatteet, uusiksi meni. Välillä oli valkoinen entinen hääpuku, mutta uusiksi meni ja olikin oranssi. Yhtä soutamista ja huopaamista, mutta tavoite häämötti joka tapauksessa. Mutkat eivät lannistaneet, vaan aina jatkettiin.
Toissayönä nukuin 12 tuntia, kyljelläni, kuola poskella. Olin todella hämmentynyt moisesta univajeesta. Mutta teki ihan hyvää. Aloin nukkumaan jo siinä vaiheessa, kun muut lähtivät vasta ongelle. On hämmästyttävää, että minä ikuinen suorittaja ja työnarkomaani, olen osannut antaa itselleni luvan pysähtyä. Pakon sanelemanahan tähän on päädytty. Olenkin miettinyt millainen kesämme olisi ollut ilman Reetan sairastumista. Jatkaisimmeko yhä samalla tahdilla ja yrittäjinä. Kyllä, kyllä ja kyllä, samassa oravanpyörässä olisimme yhä. Emme olisi uskaltaneet tehdä tarvittavia siirtoja. On hämmentävää kuunnella ja huomata ympäriltä elämisen ääniä. Elämä ja arki pyörii meistä huolimatta. Välillä oma työpanos on tuntunut korvaamattomalta, olenkin tehnyt aina useitakin töitä kerralla. Onko siinäkään repimisessä ollut järkeä. Toki ulkopuolelta tulee jatkuvasti kyselyjä ja painetta laiskuudesta. Mutta olen leijonaluonne, olen yleensä aina voimakas ja tehokas, mutta nyt alan oppia myös kissaeläinten rentoutta. Olemisen tärkeää taitoa. Väinö on hyvä opettaja, nytkin se makaa rentona selällään sängyssämme. Ei anna elämisen äänien häiritä, kun rentoudutaan niin silloin rentoudutaan kokonaan.
Toki tähän omaan rentouteeni tänä aamuna vaikuttaa myös Reetan kunto. Tottakai ja täysillä. Kuinka voisin olla rento, jos Reetta voisi huonommin. En sitten mitenkään, mutta yritän jatkuvasti oppia hetkessä elämistä. Kyllä noita huolia ja mutkia on ilman, että niitä jatkuvasti itse lisää lietsoo. Nyt mennään näin ja välillä toisin.
Olen harrastanut pyykkäämistä. On valtava määrä matkalaukkuja, käytettyjä ryysyjä. Yövieraita ja lakanoita. Oulusta palattuamme huushollin pyöritys on ollut hiukan nihkeää, ei ole huvittanut imurointi ja pölyjen pyyhkiminen. Olemme ulkoistaneet itsemme lähes täysin. Olenkin nyt ottanut laukku kerrallaan tavoitteita, pyykkäämisiä ja päivittämisiä. Tajusin juuri, että todellisuus iskee jälleen ylihuomenna, meidän pitää olla kahdeksan jälkeen jo osastolla. Toivottavasti selviämme päiväkäynnillä ja niin ees päin. Aikalisästä huolimatta juna jatkaa matkaansa, välillä hidastaen, asemilla seisahtaen, mutta koko ajan eteenpäin.
Nyt kello lähentelee puolta yhdeksää, uskon pian elämisen äänien täyttävän tämänkin huushollin. Illalla Reetta uupui ja aloitti kiukkuamisen. Niin paljon pitäisi aina päivässä ehtiä ja jaksaa, mutta kun kaikki ei ole aina mahdollista. Mutta lasten kiukutteluhan on vain osoitus siitä, että heillä on luottavainen olo. Omassa lapsuudessani minä ja siskoni tappelimme jatkuvasti kynsin hampain. Meillä on ikäeroa kolme vuotta. Ajattelin juuri tuon ikäeron olevan sen laukaisijan. Näinpä sitten itse omalla loogisuudellani päättelin, että haluan lapseni nopealla tahdilla, etteivät he tappele. Näinpä saimme neljä lasta alle kolmessa vuodessa. No tappelee ne siitä huolimatta tai ehkäpä juuri siitä syystä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti