On iltamyöhä, heräsin juuri. Siis muut aloittivat yönsä ja minä olen jo ehtinyt torkut ottaa ja herätä. Pääsääntöisesti olen kyllä nukkunut hyvin, mutta nyt heräsin sohvalta kippurassa ja täällä on todella hiostavaa. Näipä päätin kirjata ajatukseni tällekin päivää.
Päällimmäisenä on hyvä ja uupunut olo päivän tapahtumista, olimme kummisedän hautajaisissa. Kuinka siitäkin voi jäädä hyvä olo. Tulin siihen lopputulokseen, että poisnukkuneella on hyvä ja levollinen olo, me jäljelle jääneet itkemme omaa ikäväämme. Kaipausta. Vasta nyt itsellenikin aukesi, millaisesta aikansa suurmiehestä oli kyse. Kuinka nöyrästi ja laajalla sydämellä hän eli elämänsä. Hiljaisesti puurtaen, usein taustalla ja huomaamatta. Tyytyväisenä hymyillen.
Systerin kanssa olimme varmaan tilaisuuden kovimmat itkijät. Tulvimme omasta tahdosta riippumatta, välillä hymyilytti mistä tätä riittää. Kun kirkossa alkoivat virret, tajusin ettei meillä ole virsikirjaa. Mutta sanat, jopa hautajaisvirret, irtoavat meidän suvussa selkärangasta. Siis minulla on sisään, selkärankaan kytketty veisausvarasto. Olen lapsuuteni asunut körttimummun, Hilman, kanssa samassa kodissa. Näinpä olen sieltä imenyt itseeni veisaamisen, myös hautajaisvirret ja osasin yhä myös kaikki rukoukset ulkoa. Seuroissa keskustelin myös serkkuni kanssa havainnoistani, sama juttu heidänkin perheessä. Tytöistä Fanny lähti minulle kaveriksi. Reettakin olisi mielellään lähtenyt mukaan, mutten todellakaan uskaltanut ottaa tiiviiseen ihmismassaan.
Matkalla puhuimme noista tyttöjen sanamuunnoksista. Lapsena isä kertoi meille, että on kahdenlaisia hevosia; suomenhevosia ja lämminvärisiä. Kerran sitten raveissa tietävänä kerroin olevan lämminväristen lähdön. Minulle nauraen oikaistiin, että se on lämminveristen lähtö. Olin siis vuosikaudet luullut aivan toisin. Systeri oli kerran tarjonnut tytöillemme verilättyjä, mikä oli aiheuttanut tyrmistyneen ilmeen. Sillä tytärteni äiti eli minä olin vuosikaudet syöttänyt lapsilleni värilättyjä. Ettei tulisi ongelmaa käytetystä raaka-aineesta... Kaikkea sitä, kenehenkähän lie lapsista ja lapsenlapsista on tullut. Tuokin seikka ja sanamuunnokset löytyvät selkärangasta.
Kotona oli kuultavana positiivisia uutisia. Pasi oli ottanut selvää keuhkojen kuvantamisesta, enää yksi kuusimillinen patti jäljellä. Onneksi hoito on purrut viikon tauosta huolimatta. Päivän mittaan Reetan otsasta on iho kesinyt. Huomasin juuri, että laikku on illan aikana laajentunut. Suu on toistaiseksi ehjä ja yleiskunto hyvä. Pasi sanoi, että päivä on mennyt sopuisasti sadetta pidellessä. Kun saavuin hattu tyhjänä hautajaisreissusta, laukaisin lasteni selkärangasta narinavarsaston oven. Heti alkoi ruikutus, valitus ja narina. Ihan ilmanaikainen pompotus ja kitinä. Varsinkin Reetta otti aseet käyttöönsä. Iltalääkkeistäkin sain jälleen kymmenisen kertaa huomauttaa, sitten naristaan kun isosti käsketään, kyllä se vähempikin riittäisi. Sama suihkun suhteen. Kysyin haluaako Reetta suihkuun, sillä se on työläs operaatio haavanhoitoineen, teippauksineen ja rasvauksineen. Ei halunnut, mutta kun piti mennä nukkumaan olisi kuulemma halunnut iltapesulle. Sinähän vaiheessa minä olin jo unen rajamailla sohvalla, eipä innostanut. Ruisleipäkin oli loppu ja tyhjällä hatulla kaupassa käynyt äiti ei tajunnut sitäkään ostaa. Mutta nyt kaikki nukkuvat suloisina, ainakin kaksi taitaa olla Mökömajassa, yksi serkulla ja Pasista ei tietoa. Elikot ovat siellä missä minäkin, turvaamassa mamman unia.
Kaiken kaikkiaan sateinen ja hyvä päivä. Taivaskin itki yhdessä suvun kanssa. Raskas, huojentunut, lopullinen, helpottunut ja monia muita tunteita laidasta laitaan. Yksi kaunis ja hyvä retki on saatu päätökseen. Meillä tänne jääneillä on ollut myös elämänmakuinen retkipäivä. On siis aika painaa pää tyynyyn ja ottaa voimaunet...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti