POMMIN PAIKKA

Eilen märisin velipojalleni. Vakuutusyhtiössä ovat sitä mieltä, että olen työkykyinen. Takaisin vain työelämään. Perusteina se, etten käytä psyykenlääkkeitä ja kykenen hoitamaan asioita tehokkaasti. En siis ole estynyt hoitamasta työtehtäviäni, sillä lapsihan minulla vain sairas on.
Kun velipoika tuon kuuli, lempeän luonteen takaa nousi suunnaton viha moista kohtaan. Olisi kuulemma pommin paikka, siis miten tuollaista asiaa voidaan edes kyseenalaistaa. Kuinka olen työkykyinen, jos en ole nukkunut öitäni, en tiedä missä olen ja tärkeysjärjestys on lapsi ensin. Mielestäni tähän stressitilaani ei ole olemassa onnellisuuspilleriä, joka poistaisi huolen ja palauttaisi täydellisen toimintakykyni. Toki lapsen sairaus on laukaiseva tekijä. Jos käyttäisin jotain lääkkeitä, olisinko silloin täysin läsnä lapsen hoidossa. Miten lääkkeet vaikuttavat. Enpä tiedä. Enkä haluaisi testailla lasteni kustannuksella. Olen siis jälleen antanut lisäselvityksiä, tehnyt valituksia jne. Miksi ihmiset, jotka elävät tällaisessa kriisissä ja vierailla paikkakunnilla laitetaan vielä moiseen prässiin. Entäs jos lakkaisin jaksamasta, huolehtimasta asioista, hoitamasta velvollisuuksiani. Kuka ne tekisi puolestani? Kuka ne tekee sellaisten ihmisten puolesta, jotka eivät oikeasti kykene, jaksa tai osaa. Olen huolissani yhteiskunnan laputsilmillä-asenteesta. Kuinka monimutkaista kaikki on ja kuinka paljon niihin uppoaa turhaa aikaa ja rahaa. Kuukausien pompotusta, odottamista ja uudelleen avaamista. Välillä kun moni asia pompotetaan neljän-viiden eri virkailijan kautta, niin siihenhän ne määrärahat upposivatkin. Eikö voisi olla maalaisjärkisempää ja yksinkertaisempaa, selkeämpää rakennetta. Tunnen siis välillä voimatonta vihaa ja epäuskoa kyseisiä instansseja kohtaan, voiko kaikki mennä pisimmän kaavan ja vaikeimman kautta. Tällaisissa tapauksissa kun meillä, tuntuu, että vaikeutta ja pitkää kaavaa on jo tarpeeksi. Toki onhan se hyvä, että meikäläiselläkin on jokin kohde, johon vihansa voi kohdistaa. Mutta olisi niin ihanaa olla ilman tuota vihaa. Monessa asiassa tuntuu olevan vallalla väsytystaktiikka, mutta onhan tuota väsyä havaittavissa ilman taktikointiakin.

Onko siis väärin, että kerron julkisesti miten asiat ovat. Kerron Reetan sairaudesta, käytänkö sitä jotenkin hyväkseni. Riepottelenko lapseni kustannuksella. Pitäisikö minun vain niellä kaikki, jättää avaamatta. Teenkö väärin itselleni, perheelleni, lapselleni. Asioilla on monta puolta, mutta olen päättänyt olla rehellinen itselleni. Minun tapani selviytyä tästä on kirjoittaa ja analysoida se itsestäni ulos. Voiko joku sanoa, että se on väärä tapa. Voisinhan tietty istua jossakin pehmeässä pyöreässä kopissa ja purkaa asiaa terapeuttien kanssa, mutta sehän se vasta yhteiskunnalle kalliiksi tulisi... Puhetulvan iskiessä, pitäisi terapeutin istua kuuntelemassa minua yötä päivää... Sitten minusta olisi vielä vähemmän hyötyä perheelleni. Toisaalta on raadollista kertoa Reetan tilanteesta, kaikista mutkista matkassa. Mutta meistä niin moni muukin joutuu kokemaan samoja asioita. Emme ole ainoita, mutta minulla on matalempi sensuurikynnys, yritän olla välittämättä mitä muut asiasta ovat mieltä tietämättä miltä minusta tuntuu. Siis olen päättänyt selvitä tästä kirjoittamalla. Sattuneesta syystä se on sitten päätynyt julkiseksi, kirjoittaisin joka tapauksessa. Tällä tavalla saan myös kaikupohjaa. On ollut ihanaa kuulla etten ole ajatuksineni yksin, vaikka ajatukset välillä ovatkin niin yksinäisiä. Niin moni meistä joutuu kokemaan samoin. On tuntunut huojentavalta, mikäli olen pystynyt jonkin toisen ajatukset pukemaan kirjoitettuun muotoon. Sanomaan ne sanoina, sillä kaikki eivät siihen kykene. Se antaa voimaa ja jaksamista niin itselle kuin lukijallekin, toivottavasti. Ainakin se on minulla ollut sellainen sanoisiko visio, johtotähti, siis johtoajatus. Menipä paksuksi, mutta nyt on aika pakata kamppeet ja tehdä jälleen lähtöselvitys kotona, kohteena Oulu...