KAPPAS

Kappas 70 000 kävijää on paukahtanut tänään täyteen. Olen kiitollinen, hämilläni, syyllinen, otettu, katkera, vihainen, väsynyt ja kaikkea muutakin. Oletteko koukussa, olenko minä koukussa. Onko oma elämä helpompaa, kun saa lukea toisen vaikeammasta elämästä. Myötäeläminen on raskasta. Auttaako lukeminen ymmärtämään edes hippusen toisen tuskasta, vaikkei kaikkea voikaan ymmärtää. Olenko sumeutunut ympäröivästä maailmasta kieriskellessäni omassa tilassani. Olenko unohtanut muut, ympärilläni ja lähelläni. Onko meidän elämä muka rankempaa kuin jonkin muun. Kukaan ei voi sitä toisen puolesta määritellä.
Olipas positiivisen kiitollinen pläjäys tähän aamuun. Tänään on jälleen jaksettava tapella, taistella ja kamppailla byrokratian kanssa. Hoidettava asioita ties monettako kertaa. Aina vain lisäselvityksen lisäselvitystä. Olen niin väsynyt tuohon jankkaamiseen. Onko se väsytystaktiikkaa meidän tilanteessamme oleville ihmisille. Kuinka moni jaksaa ja osaa jatkaa rumbaa. Entäpäs jos on vanhus, ei ole tukea tai tietotekniikkaa kuinka hoitaa asioitaan. Kuka heidän asioitaan hoitaa, on heidän puolestapuhujansa. Olen väsynyt jonottamaan eri puhelinlinjoilla, instansseissa, konttoreissa. Selittämään jälleen alusta eri henkilölle ja sitten seuraavalle. Entäpä jos en tekisi näin, entä jos en olisi nyt hoitamassa näitä asioita. Kuinka sitten? Olen siis kaikin puolin laitostunut; siis hyppään laitoksesta laitokseen ja Oulussa olen konkreettisesti laitoksessa. Ihanaa elämää... Haluaisin päiviltäni muutakin.
Yhtenä päivänä postilaatikolla nauroin ääneen ihanalle kissakortille. Sen jälkeen ei paljon postipojan tuomiset ole naurattanut. Jalkaani on särkenyt jälleen koko yön, sekään ei tunnu palautuvan ennelleen sitten niin millään. Ärsy!
Eilen saimme kuulla useita ikäviä uutisia ja huolenaiheita lähipiiristä. Kuinka kaikki osasikin juuri eiliselle kerääntyä. Kunnon rojahdus huolipiikkejä joka suuntaan. En siis tarkoita itseäni yksistään, sillä muillakin on omat vakavatkin huolensa. Tämä on yhtä pelkoperseessä elämistä, nauti siitä sitten.
Jospa nyt olisin kaiken vihani lokeroinut ja ulos räkäissyt. Jospa nyt olisin selväjärkisempi lusimaan asian kerrallaan. Toivottavasti tänään aurinko ei mene ihan kokonaan pilveen....

Illalla Reetta itki puhelimessa ikäväänsä, se tuntui pahalta. Jäi sieluuni kippuroimaan koko yöksi. Ikävän kanssa me elämme joka päivä, se syö. Onneksi Reetta pääsee päivisin pyöräilemään ja ulkoilemaan, pois laitoksesta yhdessä siskon ja isän kanssa. Käy aina välillä antibiootteja ottamassa vastaan. Eilen neiti oli möyröttänyt asunnolla makkarissa puhumatta. Ota sitten selvää mistä kiikastaa. Kuuluisiko minun olla Reetan luona vai kotona. Pistää taas miettimään, syyllisenä kiemurtelemaan. Mutta onko tuo Reetan tuntema ikävä äidinikävää vai onko se terveyden ja normaalin lapsuuden ikävää. Reetallakin on niin moninaiset syyt käytökseensä, ikäväänsä.