Tänä aamuna tasan tarkkaan olemme kaikki saaneet kuulla mikä mättää. Tänään mättää tyhmä hoitaja, joka herätti kesken makeimpien unien aamulla kello yhdeksän. Pirttihirmumme ei innostunut solumyrkystä, verenpaineenmittaamisesta, silmätipoista, puhumisesta, aamupalasta... Myöskään pusuni, läsnäoloni saati sitten tyhmä huumorini ei nappaa pätkääkään. Neiti kaivautuu yhä syvemmälle peiton alle muristen.
Eilen aamulla annettava sytostaatti aloitettiin ajallisesti hiukan myöhässä. Tähän Reetta skarppina kyseli, mikä mättää? Siis onko tullut taas jokin mutka esiin, miksei aloiteta tasalta? Mättääkö jokin? Reetalla on erittäin valveutunut sisäinen kello, ajantaju ja kyky pysyä ajan hermolla. Kahdeksanvuotias ymmärtää jo niin monia asioita. Yleensä jos jokin asia mättää, tuloksissa ilmenee yllättäviä asioita, hoito muuttuu tai muuta vastaavaa, niin silloin aikataulut muuttuvat suunnitellusta. Viime viikolla niin moni seikka mättäsi ja saimme aina uudet aikataulut ja ohjeet. Palapelimme aloitettiin niin monta monituista kertaa alusta, mättäsi vähän väliä. Tämän viikon olemme toteuttaneet viimeisimpää hoitosuunnitelmaa lähes minuutin tarkkuudella. Kyllähän se pistää miettimään, mikä mättää, kun vartilla aikataulut heilahtaa. Loistavasti mielestäni Reetta osasi asian sanoiksi pukea ja esittää tarvittavan kysymyksen. Helpottavaa oli myös saada vastaus, ei mikään mätä, hoitajilla on vain hommat ruuhkautuneet.
Tänään on siis lauantai, lastemme viimeinen koulupäivä. Sitten kesäloma voi alkaa. Näin se on Reettakin ekaluokkansa lusinut, ei ihan niin kuin syksyllä suunnitelimme. Muu perhe ajelee viikonlopuksi luultavasti luoksemme Ouluun. Reetta on ohjeistanut iskää, ettei näillä muutamalla viimeisellä koulupäivällä olisi mitään merkitystä jos vaikka tytöt olisivat olleet pois loppuviikon. Ei kuitenkaan Reetan suunnitelma mennyt läpi. Toisaalta kauhulla odotan asumista pienessä kaksiossa kiljusen herrasväen kanssa, toisaalta huojentuneena odotan vastuun jakamista, etäisyyttä osastoon, odotan ulkoilua, muita lapsia, ukkokultaa. Odotan, että illalla tippuu viimeinenkin solumyrkky tästä jättihoidosta. Lapsemme on on kestänyt jättihoidon erittäin hyvin, suorastaan valtavan hyvin. Mutta saanko tässä vaiheessa huokailla kuinka hyvin, kun en tiedä mitä solukuoppa tuo tullessaan. Päivittäin yritän muistaa elää hetkessä. Onneksi nyt asiat ovat hyvin, murehditaan sitten kun infektio iskee. Ja hoidetaan sekin suunnitelman mukaan pois...
Mutta nyt ei enää mikään mätä. Reetta otti itsensä kanssa kaikessa hiljaisuudessa puolen tunnin aikalisän. Nyt hän nauraen ojentelee käsiä halaukseen ja pussailee kiitettävästi. Silmissäkin on viikarin pilkahdus. Jes! Tuon aamullisen mättämisen jälkeen peiton alta kuoriutuu huumorintajuinen likka, oma itsensä. Viimeiseen vuorokauteen Reetalla ei ole ollut kuumepiikkejä. Hiuksetkin ovat puskeneet untuvaa pintaan. Silmiin on ilmestyneet mustat ripsikehykset. Uskomatonta, kuinka näilläkin paukuilla elinvoimaa löytyy. Mutta kauanko ne pysyvät, niin monesti ne ovat tulleet ja menneet.
Tällä hetkellä ei siis mätä yhtikäs mikään, tästä tulee hyvä päivä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti