Sataa, sataa ropisee, tippasee ja lotisee... Oulussa ollaan koko kokoonpanolla. Tulimme sunnuntaina loppuporukan kanssa. Suunnitelmissa oli kotiutuminen kenties keskiviikkona, mutta haaveeksi jäi. Reetta voi hyvin, porskuttaa, käskyttää, askartelee ja juoksee. Mutta arvot menee päin honkia. Lauantaina ja sunnuntaina crp pysyi 44, eilen hittolainen lähti jälleen nousuun. Näin sitten vaihdettiin lääkkeet ja odotellaan. Lyppi siirtyy tältä, juhannusviikolta, ensi maanantaille. Niin sikäli mikäli arvot sallii. Tyhjästä on paha nyhjästä. Lyppi tutkitaan pikapikana, jotta saadaan vastauksia alkavalle keikalle. Keikka Helsinkiin on alkamassa, sikäli mikäli infektioita ei ole. Näin selkeää, selväjärkistä ja helppoa.
Sunnuntaina kävimme illansuussa tuplien kanssa kukkaisretkellä. Neidit keräsivät kesäkimppuja; hiirenhorsmista ja muista yhtä tutuista luonnonkukista. Samalla katseltiin eväsretkipaikkoja, ruusunnuppuja, linnunpoikasia. Maanantaina aloitimme aamumme eväsretkellä ja jatkoimme Ainolanpuistoon. Siellä oli vaikka kuinka ihania asioita; linnunpoikasia, kasveja, kiipeilypuita, leikkipaikkoja, polkuja ja seikkailuja. Onneksi ehdimme käydä ennen jatkuvaa sadetta. Siitä saakka vettä onkin tullut taukoamatta. On se onni, ettemme ole vuokranneet juhannukseksi mitään ihanaa kesämökkiä luonnon helmasta... Vaan asumme idyllisesti kaksiossa laumamme kanssa katsellen Oulun keskustaa parvekkeelta. Eipä tällaistakaan juhannusta tiennyt olevan olemassa, vaan näyttääpä olevan.
Viime yö meni minulla ihan kieriessä. Milloin olimme kantasolusiirrossa, milloin osastolla, milloin kotona, milloin herreillään, milloin hikisenä, milloin palellen. Valvoin ja lueskelin pitkän tovin ja nyt olen enemmän kuin poikki.
Ja päivän tuloksiin. Jälleen hikosi kädet ja varpaat, jälleen aloitetaan uusi antibiootti. Crp oli noussut, nyt 72. Miksi, sitäpä ei tiedä kukaan. Onneksi huomenna on jo aika keuhkojen magneettiin, jos se on sieni-infektio. Jos jos ja jos. Jos se on sitä, niin sitten siirtyy taas kaikki. Elämme niin niin veitsen terällä, valtavaa jossittelussa. Tunnen eptietoisuutta, kauhua, tuskaa, pelkoa, vihaa ja huolta. Siis voin tuntea koko laajan skaalan, ja mikä hirveintä, kaikki tunteeni ovat negatiivisia.
Puhuimmekin eilen kummitätini kanssa onnellisista ihmisistä. Kun itse elää kriisin ytimessä, on sivustakatsoja monille muille. Tähänkin sairaalaan mahtuu monia kasvoja ja ilmeitä. Onnellisen autuaan ilmeen tunnistaa, se on niin kaukana itsestä. Omasta olemisesta. Oma olemus näyttää huolten kouristamalta ja silmissä on pakokauhua. Milloin viimeksi olen voinut havaita onnellisuutta itsessäni. Palaako se koskaan?
Viikonloppuna olin kotona ja kävin kesätapahtumassa. Kaipasin relaamista, kavereita ja jammailua. Mutta mitä sain tuntea. Toki olin monien ihmisten halattavana, rutistettavana, paheksuttavana, osoiteltavana, itketettävänä ja annoin itsekin muille kriisiapua. Aamulla olin kokemuksesta todella poikki, sainko enemmän kuin jouduin antamaan. On ihanaa olla tutussa porukassa tutussa paikassa. Mutta se on raastavan raskastakin, kun joutuu kelaamaan aina samaa. Lavalla oli jälleen Suvi Teräsniska, mutta sekin oli itselle muistutus todellisuudesta. Suvi on loistava esiintyjä, mutta nyt tuntui liippaavan liika läheltä. Jotenkin tuntui, etten päässyt tilannettani pakoon edes juhlimalla. Olen niin kiinni tässä koko ajan. Miten saisin hetkellisenkään helpotuksen ajatuksilleni. Krampilleni.
Taidan lähteä tanssimaan sadetanssin, väliäkö tuolla vaikka kastunkin likomäräksi. Olo on muutenkin lievästi sanottuna uitettu ja nuutunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti