RUTIINEJA

Ookko sää ihte miettiny minkälaiset päiväruttiinit sulla on?


   Rutiineja, päivästä toiseen, välillä ihan rutiinilla. Jostain syystä tänä aamuna aloin miettimään aamurutiineja, kun rutiininomaisesti imuroin. Kun aamuisin on sellaiset villakoirakasaumat, että ne on pikkupakko imaista, jotta voi jatkaa seuraavaan rutiiniin. Siinä imuroinnin ohessa hörpin aamukahviani. Tiskikoneen tyhjennys, aamupalamurujen pyyhkiminen pöydiltä, aamupala-astioiden laittaminen koneeseen, Reetan hampaidenpesu, hiukset, ruokinta, lääkkeet, kalenterin tsekkaus... Rutiininomaisesti tsekkaan siis kalenterin illalla nukkumaan laittaessa ja aamulla kun olen saanut sen verran kahvia, että tajuan lukemani.


   Reetan tilanteessa monet asiat tekee jo rutiinilla, rutiiniomaisesti. Mutta milloin asiat menee jo rutiiniksi, kangistuu kaavoihinsa. Automatisoituu. Näitä asioita tuossa imuroidessani mietin. Milloin menemme ja teemme lapsemme puolesta asioita rutiinilla, ilman että tajuamme välillä kyseenalaistaa ja mahdollistaa lapselle asioiden oma tekeminen. Varsinkin nyt kun Reetan tilanne, toipuminen, edistys hissukseen etenee. Kuinka helppoa olisi rutiinilla aina vaihtaa kuivaa vaippaa, verrattuna siihen, että käyttää säännöllisesti potalla, mahdollistaa vaipattomuuden. Kuinka helppoa olisi vaahdottaa hiukset ja pestä suihkussakin neiti valmiiksi, verrattuna siihen että auttaa omaa kättä toimimaan, mahdollistaa osallistuminen ja omatoimisuus. Kun nuo kädet toimivat yhä enemmän, mutta monta kertaa niitä pitää muistuttaa siitä että ne osaavat yhä asioita. Nyt kun suun kautta syöminen on ollut vaikeampaa, kuinka helppoa on rutiininomaisesti pistää litkuna pegin kautta tai ruiskulla suuhun. Nyt pitää itseä jälleen muistuttaa, että kokeilee muutakin, eikä ota aina rutiininomaisesti ruiskua. Sipseille aukeaa suu, edelleenkin. Kenties Reettakin jo rutiininomaisesti puree hampaitaan yhteen, kun on tehnyt niin muutaman viikon, unohtaa että osaa ja voi syödä. Nieleminen onnistuu, siitä ei ole kyse. Neiti osaa purra xylitol- ja vitamiinikapselit, niille avaa suunsa aivan oikein ja helposti. On vastaanottavainen ja omatoiminen. Rutiininomaisesti tulee laitettua Reetta pyörätuoliin ja lykittyä sillä ympäri huushollia. Tänään olen näitä omia urautuneita rutiinejani yrittänyt romuttaa, muuttaa, jättää tekemättä ja ennen kaikkea tehnyt toisin. Imuroin huoneita jopa eri järjestyksessä, hirmuinen rutiininpoikkeama! Ei vaan Reetan asioita olen tehnyt eri järjestyksessä, uusia muutamien seuraavien päivien rutiineja luoden. Reetallahan on joka päivä jalassaan tuet, sellaiset hienot omien mittojen mukaan tehdyt tukijalkineet. Tälle päivää Reetta on niiden kanssa myös seisomatelineessä ollut, jo heti aamupäivästä. Monta kertaa kun sekin seisomatelinerutiini tulee iltapäivästä vasta tehtyä, miksi ihmeessä? Nyt sitten lykin seisomatelineellä mukana aamunrutiinivouhotuksissani, meneehän se niilläkin renkailla, miksi se pitää aina pyörätuoli olla.


   Toisaalta raivostuttaa oma asioihin rutinoituminen, kun olen muka mielestäni yrittänyt tietoisestikin rikkoa niitä. Ja tässä tulos, täysin rutinoitunut eukko, ärsyttävillä kaavoihin kangistuneilla rutiineilla. Toki sisäinen kalenterini toimii jo lähes rutiinilla, muistan milloin mikäkin lappu pitää mihinkäkin toimittaa, rutiininomaisesti niitäkin täyttelen. Milloin asiat ja tavat ovat sellaisia, että ne tulee tehtyä puuduttavan samalla tavalla, uusia toimintamalleja kyseenalaistamatta. Haittaako tai vaikeutuuko elämä, jos muuttaakin rutiinia, hakee uusia tapoja toimia. Välillä tekee vain niin hyvää poistua omalta mukavuusalueelta ja kokeilla muitakin ajatusmalleja ja tapoja toimia. Rutiininomaisesti tulee hiuksetkin laitettua, jakaus aina samaan kohti, samoilla mömmöillä. Vaan ei, olen vallattomasti jopa jakaukseni paikkaa heilautellut, rikkonut sitäkin rutiininomaista harjakihartimen pyöritystä. Huomaan kyllä, että toiseen suuntaan se menisi paljon luontevammin, harjakihartimen pyöritys meinaan. Yritän olla myös rutiininomaisesti provosoitumatta samoista asioista murkkulaumassamme. Tosin se rutiininpoisto vaatii kyllä vielä toistoja, kun on aikamoinen murkkupesä asuttavana. Mutta murkutkin hämmentyvät, kun eivät aina provosoinnista huolimatta saa odottamaansa vastakaikua, saatankin vetää ylläriöverit ja kääntää kelkkani ihan kunnolla.


   Reetan hoidot, arjen askareet, terapiat, ulkoilut, suihkut, pukemiset, päivärytmit toistavat usein itseään. Samaan aikaan voi havaita, ettei kahta samanlaista päivää kuitenkaan ole. Mutta näinhän se on ihmisillä jotka tekevät töitä, opiskelevat, viikot toistavat samaa kaavaa. Ainakin noita koululaisia kun seuraa, samalla kaavalla ja rutiinilla menee heidänkin aamunsa, päivänsä, viikkonsa. Samoilla aamupaloilla, samoilla vessajonoilla, samoilla kellon kanssa kilvoitteluilla, samoilla aamunahinoilla. Samoin sairaalamaailmassa päivät ovat aika rutiininomaisia, toistavat samaa kaavaa. Mutta milloin hoidotkin muuttuvat rutiininomaisiksi. Lääkitykset menee rutiinilla, kun on mennyt viimeiset kaksi viikkoakin samalla kaavalla, jatketaan samalla kaavalla ja rutiinilla. Tätä lääkkeiden pumppaamisrutiinia olen tietoisesti kotona romuttanut ja oikeasti hyvillä tuloksilla. Tärkeää on myös, että olemme saaneet uusille lääkkeettömyysrutiineillekin lääketieteellisen siunauksen. Nyt lääkkeiden jakaminen menee jo ihan rutiinilla, mutta joulukuussa siitä oli rutiinit kaukana, se oli silkkaa paniikkia ja hengittämättä olemista, ettei mokaa. Ei passannut yhtään rutinoitua. Äskenkin sain kuulla kahdelta ihmiseltä Reetan terävemmästä katseesta, sellainen "lääketokkurasumu" puuttuu. Tälle viikolle olen ajatellut ja lisännytkin spastisuuslääkettä. Vasen käsi on suhteellisen jäykkä usein, tammi-helmikuussa se oli jo paljon rennompi. Tiedän, että tuossa lääkkeessä on vara vielä lisätä annostusta, jopa kolminkertaistaa, joten siksi uskallan testailla. Loppuviikosta olemme jo viisaampia, kannattaako lisätä ja auttaako jäykkyyteen...
   On myös jännää, että joulu- ja hiihtolomilla toivoo, että alkaisi jo arki ja rutiinit pyörimään. Tavallaan ne luovat turvallisuutta, saavat arjen jopa luistamaan, mutta pitää koko ajan olla silleen varpaisillaan, ettei asiat muutu itsestään selviksi rutiineiksi. Varsinkin Reetan kohdalla sitä pian tyssää toisen mahdollisuudet ja kehittymisen siihen, että tekee liian valmiiksi, auttaa liikaa tai olettaa toisen puolesta asioita. Toimintaterapiakin tähtää siihen, että tuetaan omaa tekemistä, eikä tehdä toisen puolesta.
   Reetta on ollut tänään rönkämöisillään lattialla rahia vasten. Jumppamatolla kontallaan ja käsillä rahista tukien. Välillä neiti nousi reilummasti jalkojensa varaan ja pystympään, katseli yhä korkeammalta maailmaa, tuki käsiinsä yhä napakammin. Muutama viikko sitten onnistui risti-istunta todella hyvin ja oma ranka piti kutinsa. Nyt Reetta jäykistää ja vetää selkää taakse päin ja risti-istunta ei kiinnosta pätkääkään. Kun sitten ottaa neidin syliin, niin johan kroppa pysyy kuosissa ja hyvin. Siinä sylissä istuessa jalatkin ovat hyvässä asennossa, varsinkin noilla uusilla läskipohjalastoilla jalkapohjat toppaavat hyvin lattiaan. Samoin pyörätuolissa neiti on vetänyt helposti itsensä sellaiseen lojuvaan ja valuvaan asentoon. Todella huonoon ja epäergonomiseen. Mutta nyt päivän rasitusten ja jumppaamisten jälkeen neiti istuu jälleen todella töhtinä, ranka suorassa pyörätuolissa. Hauska on myös katsoa kuinka neiti kykenee jalkansa heittämään toisen päälle ja istumaan ryhdikkäästi ja aikuisten oikeesti. Moniin asioihin Reetalla riittää taidot ja kyvyt, mutta hän ei käytä niitä, niistä pitää muistutella, liikeratoja ja raajoja herätellä. Samaan aikaan se asennon "vääntäminen" saattaa olla myös rutiininomaista kapinointia tilannetta ja asioita vastaan, kuka tietää. Yritän aina ajatella miltä mikäkin tuntuu Reetan vinkkelistä. Paljonko haluat istua pyörätuolissa, jos on muitakin paikkoja istua, olla, viettää aikaa. Paljonko haluat katsoa telekkaria, jos voi muutakin tehdä, kuunnella musiikkia tai äänikirjoja, silittää elukoita, venkoilla lattialla. Paljonko jaksat kuunnella äidin jatkuvia höpinöitä, jos voi muidenkin puhetta kuunnella, tai olla ihan vaikka hiljaa. Paljonko olla kotona samoissa rutiinia toistavissa ympyröissä, jos voi laittaa maisemat vaihtumaan, lähteä vaikka messuille kiertelemään, ulkoilemaan, kyläilemään... Omalta kohdaltani olen huomannut jo tekeväni Reetan nostot ja siirtelyt tietyllä rutiinilla. Samaan aikaan hirvittää, kuinka nopeasti asennot rutinoituvat, kun sänky on aina samassa kohdassa, tulee aina nostettua samoin päin jne. Osastolla siirtelimme sänkyjemme paikkoja, jotta tuli nostojenkin liikeratoja vaihdettua samalla. Mutta kotonapa semmoinen siirtely ei näissä neliöissä niin vain onnistu. Aamusella seisomatelineestä en enää osannutkaan toisin päin nostaa Reettaa pois. Muka omat lihakset eivät osanneet ja en luottanut nostooni tarpeeksi.


   Nyt ikkunasta näkyy mieletön sateenkaari ja valoilmiö, näen myös sateenkaaren pään ja laskeutumispaikan. Pitäisikö rynniä katsomaan, olisiko siellä aarre? Tänään on ollut todella rutiineja rikkova päivä. Lunta, räntää, vettä, pilvistä ja nyt sateen seasta paistaa aurinko valtavalla valoilmiöllä ja sateenkaaren eteeni heittäen. Taivas selkenee silmissä, huikeaa. On myös vaarana, että arkirutiinit sieppaavat liiaksi, niin kuin minulla on lähellä. Aina kaikki muu ja kaikki muut menevät omien asioiden edelle. Jatkuvasti minulle muistutellaan, etten ole kone ja minun pitäisi ottaa enemmän omaa aikaa. Pitäisi enemmän osata rutiineista löysätä, jotta voisin toteuttaa omiakin asioita. Perjantainikin oli alustavasti aika tuplabuukattu, kun aikataulutin asioitani. Mutta kas kummaa yön aikana sain oikeaan käteen kunnon jumin ja hengityksen salpaavan fasettilukon. Siihen jäi sen päivän rutiinihöyryämiset, kun oli pakko karsia mitä tekee ja mihin käsi taipuu. Onneksi sain ajan hierojalle joka sai pahimman lukon laukeamaan ja illalla käteni jo taipui tanssiin. Mutta otin siinä päivällä muutaman tunnin aikalisiä ja olin höyryämättä ja jatkuvasti touhuamatta. Ei sen puoleen vessat on edelleenkin pesemättä ja peilit kiillottamatta, kun ne olisi olleet perjantain rutiineja, enkai minä nyt niitä muulloin voi tehdä. Että ihminen voi olla asioidensa kanssa tiukkapipoisen rutinoitunut, ainakin minä. Mutta tälle viikkoa ajattelin muuttaa jo noita syviä uria, niin kuin huomasit, löysin aikaa myös jonnin joutavaan naputteluun.