Moni asia pistää odottamaan. Odotamme terveyttä, uutta kantasolua, loppuvaa hoitorumbaa, onnistunutta siirtoa. Niin monia asioita me odotamme. Nyt odotamme crp laskemista oikeille kohdilleen, antibiootin loppumista, lisäkokeita, seuraavaa lyppiä, juhannusta, juhannuksen jälkeistä viikkoa, lyppivastauksia, kotiinpääsyä. Odotamme seuraavia hoitosuunnitelma-siirtoja, milloin ja mihin suuntaan. Odotamme jatkuvasti.
Tänään osastolla Reetta oli odottanut ruokaa, kunnes se lopulta tuli. Eipä kelvannut, joten iskä sen söi pois. Juuri kun olivat lähdössä, piti jäädä odottamaan erikoislääkäriä. Siinäpä sitten nälissään odottelivat kolmisen tuntia. Kunnes Pasi meni jo kyselemään, missä viipyy, kun lapsilla on jo kova halu päästä asunnolle syömään. Ois siinä kuulkaas saanut vielä odottaakin ja aika pitkään, sillä kyseinen lääkäri on parhaillaan Kreikassa. Aivan oikein luit, siis lapsen käsketään pysyä osastolla, koska lääkäri tulee justiin... Mutta kukaan ei ole tarkistanut, että onko kyseinen henkilö talossa. Kappas kun sattui ilmeisesti kesäloma olemaan, kyllähän sitä saisikin odottaa. Jälleen sieraimeni laajenivat, voiko tämä olla totta.
Nyt olen syytänyt niin paljon pahoja mietteitä ja tapahtumia ulos muutamassa päivässä. Voiko tämä olla totta, kyllä voi. Se eilisiltainen kämppäsekoilu onneksi ratkesi siihen, että Reetta sai olla yksin. Huoneeseen oli jo tuotu kaverille sänky ja muita tarvikkeita. Mutta pitääkö 8-vuotiaan lapsen huolehtia itse, ettei saa tartuntaa. Entäpäs jos Reetu ei olisi itse asiasta meille vanhemmille ilmoittanut. Olisiko ihan oikeasti viety toinen samaan huoneeseen. Kuuluuko vastuu 8-vuotiaalle? Voi raukkaa, kyllä tuota vastuuta ehtii aikuisenakin aivan tarpeeksi kantamaan. Kunpa edes joissakin asioissa saisi olla huoleton lapsi.
Tämä päivä on mennyt jotenkin laahaten, en tajua mihin. Päivä on ollut pilvipoutainen, tuuleskellut. Olen tehnyt paljon ja tekemättä on vielä enemmän. Loppuu tämä päivä ennekuin tekeminen. Onneksemme kummisetäni leikkaus on saatu tehtyä, kriittisessä tilassa ja teholla hän on yhä. Tällainen yhtäkkinen asia pysäyttää jälleen ja tiivistää suvun rivejä. Lähentää kummasti. Mutta miksi yhteys löytyy aina vasta kriisin jälkeen. Kuinka normaali arjessa etäännymme ja lokeroidumme itse kukin. Itsellä on tuonkin asian suhteen voimaton olo, haluaisin tukea mahdollisimman paljon, mutta omat rahkeet ovat tällä hetkellä erittäin rajalliset. Mutta omalta osaltamme olemme huomanneet, että kuinka tärkeää on pelkästään myötäeläminen. Tieto siitä, että välitetään. Sunnuntaina menen typyjen kanssa Ouluun. Sittenhän minulla on mahdollisuus käydä katsomassa... Sitä odotellessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti