"Tätä elämäntarinaa tahdon kanssasi kirjoittaa." Lause oli hääkustussamme vuonna 1997. Jostain mielen sopukoista se oli yöllä puskenut pintaan. Aamulla se oli ensimmäisenä mielessäni, kun syöpalasten vanhempien asunnosta Oulussa heräsin. Hyvä patja, ihanat pussilakanat. Mutta niin yksin, huolissani, syyllisenä, avuttomana, peloissani, hyvin levänneenä, positiivisena, optimistina ja samalla aivan ymmälläni. Mitä tällä elämäntarinalla on minulle vielä annettavana? Kuinka monta tarinaa on yhteiseloomme mahtunut ja tulee mahtumaan. Millainen elämäntarinamme meistä itse kullakin on. Millaista tarinaa kerromme, elämme, kirjoitamme. Kuinka paljon voimme itse tarinaamme ja käsikirjoitukseemme vaikuttaa. Toki olemme huomanneet ja konkreettisesti havainneet, ettei aina mene käsikirjoituksen mukaan. Ainakaan sen käsikirjoitukisen mukaan jonka itse olemme laatineet. Mutta miten käsikirjoitus voi muuttua hauskasta komediasta todelliseksi draamaksi. Onko tästä ollut viitteitä havaittavissa, mutta emme ole tajunneet. Voiko tarina muuttua yhtäkkiä juonesta toiseen. Eipä tämä elämäntarinamme ole ainakaan puuduttavan tylsä, tästä ei ole vauhtia ja vaarallisia tilanteita puuttunut. Sitä ei nuorena parikymppisenä voi kuvitella millainen tarina on nelikymppisenä takana, elettävänä ja edessä. Onneksi ei, sitä painaa vain itsekkäässä elämisen huumassa. Tänään kummityttöni ja niin moni muukin viettää elämänsä huumaa, lakkiaispäivää tai valmistujaisia. Kaikki on edessä, näyttää selkeältä, onnelliselta.
Luen nykyään paljon, ahmin lehtiä, tarinoita ja kommentteja. Viime aikoina olen suhtautunut joidenkin ihmisten lausahduksiin uudesta näkökulmasta. Niin monilla on selkeästi sellainen ajatus, että vaikeudet ovat itse hankittuja. kun ei osata ottaa elämää hallintaan, ansaitusti vaikeudet kasaantuvat. Hiukka on moiset kommentit oksettaneet. Entäpäs, mikäli heidän täydelliseen elämäänsä annetaankin tilaamatta huoli tai vaikka lapselle syöpä. Onko se siis ansaittua. Kuinka suu sitten pannaan? Huojahtaako pilvilinna yhtään? Mutta ei kai sen anneta romahtaa, sillä sehän on omasta asenteesta kiinni, niinkuin lehtien palstoilla on annettu ymmärtää. Pysytäänkö silloin sanojensa takana. Mielestäni en ole pilvilinnoja tavoitellut, täydellisyyttäni huudellut. Muutama vuosi ruuhkavuosirumbassa puskiessani pysähdyin, otin aikalisän, hengitin ja oivalsin. Tajusin silloin, että elän unelmaani. Minulla oli työtä, terveyttä, perhe ja talo. Välillä on siis hyvä pysähtyä ja oivaltaa. Mutta kuuluuko tämä syöpäkoettelemus unelmaani. Ei, mutta elämäntarinaani kyllä. Tätä elämäntarinaa tahdon kanssasi kirjoittaa... Tarina jatkukoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti