KUKKULUURUU

Eilen yksi iskä vastasi lapselleen puhelimeen, kukkuluuruu. Kuulosti todella ihanalta, heidän omalta jutultaan. Kyllä tässä savotassa kehkeytyy itse kullekin omat juttunsa ja tapansa. Jokainen hakee ne omat kaljuhuumorinsa.  Sitä eivät aina muut ymmärrä, eikä tarvitse ymmärtääkään. On vain pakko jaksaa, porskuttaa vaikka kukkuluuruun voimalla.
Tuntuu, että tämä on tuttu tapaus. Näin sanoi juuri Reetta minulle, sanoi kokeneensa äskeisen asian ennenkin. Neidiltä tippui pehmo lattialle tietokonerullapöytäni alle. Minä sitten pöytää rullasin eteenpäin ja kurkottelin eteenpäin saadakseni pehmon käsiini. Samaan aikaan Reetalla tippui kaukosäädin lattialle ja minä kolluutin itseäni pöytään. Tuttu juttu, tuntuu että tämä on koettu ennenkin. Onhan meillä itsellämmekin asioita, jotka tuntuvat aikaisemmin koetuilta. Ei vaan osaa kertoa missä ja milloin.
Menemme nyt torstaissa, Helatorstaissa. Reetalle on paukutettu jo yli puolet jättihoidosta. Niin ne vain tippuu, salpaaja kerrallaan. Toistaiseksi neiti voi hyvin. Mitä nyt välillä kuume kipuaa hetkellisesti, päätä juilii ja iho hilseilee. Kieli laulaa, huumori kukkii ja mielikuvitus laukkaa. Mennään siis näillä.
Reetalla on ollut onni asua taas muutama päivä kämppiksen kanssa. Reetta tässä miettikin, että kuinka hyvä ystävä tämä poika on, sellainen rakas ja tärkeä. Reetta teki henkilökunnalle kirjallisen anomuksen kämppäkaveruudesta ja yhteen muutosta, läpi meni. Ei kauan nokka tohissut, kun taistelupari muutti yhteen. He ovat samanikäisiä ja luonnekin on erittäin yhteneväinen... Välillä vanhemmat saavat posket punoittaen ja vääränä nauraen kuunnella heidän juttujaan. Reetta kysyikin, eihän se tarkoita että olisi tyttökaveri vaikka on tyttö ja kaveri. Tottakai tyttö ja poika voivat olla sydänystäviä ja tärkeitä toisilleen ihan kaveripohjaltakin. Onhan meillä aikuisillakin kavereita toisesta sukupuolesta, miksi lapsia niin usein asialla kiusoitellaan. Lapsilla oli kivat ja tärkeät yhteiset päivät, sillä ystävyyden voimalla syöpähoidotkin jaksaa paremmin.
Eilen oli hiukan orpo olo, kun kaveri kotiutettiin. Mutta kyllähän tähän yksityisyyteenkin oppii taas vähitellen.
Maanantain ja tiistain välisenä yönä Reetta ei juuri nukkunut ja sen seurauksena ei nukkunut myöskään isä tai äiti. Pitkin yötä neiti soitteli ja itkeskeli. Aamulla olin erittäin poikki, sillä yö meni niin resuiseksi. Tarpeeksi usein kun puhelimensoittoon herää, niin aloin saamaan jo haamupuheluitakin. Nousin ylös, kun muka puhelin pärräsi. Olin täysi zombi koko päivän, usvassa. Kuinka tärkeä hyvä uni on. Osaan kyllä valvoakin mikäli tarvitaan, mutta se on yleensä omaehtoista eikä tuota ongelmia. Seuraavana yönä nukkua tursotinkin kymmenen tuntia, balanssi saavutettu jälleen. Mutta miksi lapsi valvoi? Ei kait se ole ihmekään kun ajattelee kaiken lapsen kokemuspohjalta. Kaiken kuullun ja ennen kaikkea ymmärretyn pyörittely pienessä mielessä. Samalla kun rankat solumyrkyt tippuvat. Toivonkin hartaasti, että Reetta selviää ilman suurempia henkisen puolen ongelmia näin valtavasta savotasta. Kuinka kykenen lastani oikein kuuntelemaan ja tukemaan rankalla matkalla. Kuinka vahvoja lapsistamme tällaisessa pyörityksessä tulee. Eli ei siis ole yhtään ihme, jos välillä lasta valvottaakin ja on ikävä. Pistäkääpä itse kukin kohdallenne.