Eilen saavuimme kotiin iltapäivällä. Reetta lähti välittömästi juosten autosta. Juosten Mökömajan tarkistukseen, juosten kesävaatteiden pukemiseen. Juosten leikkimään, ampumaan vesipyssyillä... Kaikki piti tehdä huolestuttavalla teholla ja juosten. Yritä siinä vanhempana rajoittaa ja toppuutella, sillä kaikkea piti tehdä heti ja täysillä. Siinä vauhdin huumassa tahtoo oman kunnon rajallisuus unohtua, tulla ylilyöntejä ja nopeita yleiskunnon romahtamisia. Samalla unohtuu syöminen ja juominen. Mutta vanhemmathan ovat vain tyhmiä, kun rajoittavat. Kun on niin kova kiire leikkiä ja juosta.
Samalla vauhdilla Mökömajaan kannettiin yökamppeet ja suunnitelmat olivat selvät. Tutustuin pihaamme, salaisuuksien puutarhaamme hämmentyneenä. Kuinka paljon reilussa viikossa tapahtuu, kasvit kasvaa ja kukoistaa. Yleensä pitkien aikojen jälkeen kokee hämmennystä kaikesta kokemastaan. Hämmennyn omasta itsestäni, kodistani, pyykkinaruista, juomalaseista, eläimistä, omasta sängystä, sohvasta, puutarhatuolista... olo on ihan oikeasti kuin Tiinalla Ihmemaassa. Ihanaa hämmennystä aiheutti myös serkkuni miehen vierailu. Kuinka tärkeää on välillä nähdä muitakin ihmisiä ja jutella muustakin kuin syövästä. Olemme välillä niin hämmästyneen yksin ilman minkäänlaista sosiaalista verkostoa kotioloissa. Toisaalta pakkohan meidän on rajoittaa vieraiden määrää, mutta kesä ja piha on mahdollisuuksia täynnä. Yleensä minulla on suhteellisen runsas kaveri- ja puhelinystäväpiiri. Nyt menee viikkoja, ettei kukaan perheen ulkopuolelta soita ja ota yhteyttä. Hämmennyin tässä viikonloppuna, kun sain samalla minuutilla puhelun systeriltä ja kaverilta. Milloin kumpikin roikkui pidossa tai tuli luuria korvaan. Miten ne kaksi sinä päivänä tullutta puhelua tuli täsmälleen yhtä aikaa? Sitten taas vuorokausi hiljaisuutta... Luinkin yhdestä syöpälehdestä artikkelin yksinäisyydestä. Se on kuulkaas taivaan tosi, muutkin vanhemmat sen ovat havainneet. Voitte vain kuvitella kuinka yksinäinen, pitkä ja pelottava tämä taival on itselleen lapsellekin joka sairastaa. Ei pahemmin puhelin Reetallakaan soi tai posti kirjeitä tuo. Perjantaina Reetta sai pitkästä pitkästä aikaa kortin Ranuan eläinpuistoreissulta kaveriltaan ja hänen perheeltään. Kuinka tärkeä kortti, sängyssäkin peiton alla. Monet vanhemmat ovatkin sanoneet, että tässä erakoituu ja muuttuu näkymättömäksi. Ei haluta nähdä tai kohdata perheitä, joilla on vakava sairaus. Mutta mitä ilmeisemmin itsekin on aikaisemmin käyttäytynyt samalla tavalla. Toivottavasti ei enää. Olen kuullut monien surkuttelevan kohtaloaan, kuinka rankkaa on kun Reetta sairastaa. Mutta itse Reettaan ei pidetä mitään yhteyttä kuukausiin. Kyllähän tämä rankkaa on Reetallekin.
Mutta nyt alkaa negatiivinen vire ja kireys puskeen rivien välistä, joten parasta kääntää uusi sivu. Hyi minua. Reetan molemmat silmät ovat yön jäljiltä yhä muurautuneet kiinni, valonarat. Mutta Mökömajassa oli loistavat unet, kuulemma. Minä olin isompien typyjen ja elukoiden kanssa sisällä yötä. Nousin ylös jo aamukolmelta... Hämmästelemään. Tessa ja Fanny aloittivat jalkapallokoulun, he ovat jo kentällä. Reetta kyyhöttää sohvalla, raskaasti huokaillen ja Verna tekee saparoita. Pasi hyppäsi pyöränsä selkään. Tästä tulkoon hyvä päivä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti