En kuulemma luota lapseeni Reettaan tarpeeksi. Näin hurjistunut lapseni minulle karjuu ja huutaa. Huumori on hakusessa, hiukan. Jälleen, kerran, taas...
Olen kuulemma tylsä, kun en luota hänen tapaansa käsitellä maaleja. Siis kun en ole antanut lapseni maalata, vaan olen maalannut ihan itse. Hän taas ei luota helmirasioitaan ja niitä tuhansia helmiä muiden käyttöön, sillä kuitenkin joku käyttää sen maailmankaikkeuden kauneimman helmen juuri silloin häneltä salaa. Eilen teimme vaihteeksi helminauhoja, rannekoruja ja korviksia. Tein itselleni pitkät siniset korut kaikilla mausteilla. Ylläni oli myös sininen pusero. Kas kummaa muutamassa maalauksessa on myös ollut sinistä-turkoosia-hopeaa-violettia. Verna tokaisi aikansa katsottuaan, se on sitten sininen kausi. Kaippa, tuli kyllä puskasta. Mutta sain valtavan pinon sinisiä helmiä lahjaksi, siitä se sitten lähti.
Nyt Reetta kieriskelee ja huutaa ja karjuu ja kippuroi. Kutittaa! Kysyn tietysti mistä ja millä tavalla. Kaikkialta! Huolestunko, tarkistanko vai annanko kiemmurrella. Samalla neiti raivoissaan karjuu, ettei tämä ole vakavaa. Mahasta ei kutita, mutta muualta kyllä, siis kaikkialta. Kutina yltyy kun neiti tajuaa, että tekemässäni risotossa on sipulirenkaita. Samaan aikaan hän raivaa pöytää helmistä tyhjäksi ja perustaa maalausateljeeta samaiselle pöydälle. Hän ei luota myöskään ohjeeseeni, kummalla maalilla aloittaa, sinisellä vai vihreällä. Siitäkinhän voi inttää vastaan ja kyseenalaistaa. Välillä kyllä mietin, miksiköhän minulta mitään kysytään?
Kävimme aamusta kylillä, haluan nyt justiinsa sinne hiustenleikkaukseen. Kaikki paikat avaavat vasta kymmeneltä. Reetalla oli tähänkin ratkaisu. Hän aikoo leikata hiukseni. Kun en siihenkään suostunut, niin luottamuspulahan siitäkin ilmeni. Siis kyllähän hän nyt aina minunlaiseni ihmisen hiukset osaisi leikata, miksi siihen ei luoteta. Sitten neiti päätti, että hänkin haluaa kampaajalle, jotta saisi jakauksen. Jakausta on yritetty konstilla jos monella. Kaikilla mömmöillä ja prässillä. Mutta kun nuo hiukset venkoilee ja menee menojaan. Kyse on siis näistä Reetan uusista perintökiharoista. En suostunut maksamaan kampaajan tekemästä jakauksesta, joten neiti otti pultit.
Aamupäivämme on sanalla sanoen ollut haasteellinen. Olen loputtoman luottamuspulan kohde. Onneksi sentään nuo elikot minuun luottavat, palvovat, seuraavat ja ihannoivat. Olen lähdössä nyt sinne kampaajalle. Voinkohan luottaa lapseeni ja jättää vartiksi yksin kotiin maalipensseleitä heiluttamaan. Voinkohan luottaa, että kampaaja osaa hommansa. Voinko olla luottavaisin mielin ja rento. Voinko luottaa, että tänään saisin jo jotain tietoa sieltä Helsingin suunnalta tuumoritiimin eilisen pohdinnan tuloksista. Mihin minä voisin luottaa, kannattaisko luottaa ihan ihteensä. Olenko oman luottamukseni arvoinen?
Viime viikolla tankkasin autoamme. Viereisellä tankilla oleva mies kysäisi, onko sekin dieseli? On, vastasin. Samalla kyllä ääneen ajattelin, tai en oikeastaan tiedä, koska bensavalohan tässä paloi... Mies puisteli päätään, kannataisi kuulemma ottaa asiasta selvää, ennen kuin tankkaa. Samalla hän mietti, kuinka mies auton minun käyttööni luottaa? Ajatelkaapas nyt, monenko autossa välähtää tyhjällä tankilla palamaan dieselinmerkkivalo. Enpä tiedä, kyllä se kaikissa on bensamerkkivalo, joka näyttää polttoaineen vähyydestä. Luottakaa minuun, kyllä minä tiiän...
Luottamuksesta ja hiustenleikkauksesta vielä pätkä... Aikoinaan koiriamme varten ostettiin sellainen karvomiskone. Ajattelin itseeni luottavaisena, että nytpä pystyn ukkokullankin hiuksista huolehtimaan. Siis kyllähän minä konetta osaan käyttää, jos kerran suvussa on kampaaja. Ukkokultani osoitti luottamustaan ja antoi minulle koneen. Aluksi meni ihan hyvin, mutta sitten se kone rouhaisi aika syvältä, lähes sisukumia myöten. Silloin pistin koneen äkkiä pakettiin ja ehdotin oikeaa parturia. Lopputulos oli todella lyhyt niska, koska ammattilainen otti malliksi minun aloittamani pituuden. Oli kuulemma ihmetellyt, miten se niska siltä näytti...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti