Hieno sanahirviö taas, jälkiviisaus. Aamulla kuuntelin politiikkaa, samalla kun survoin suuhuni leseitä ja marjoja. Jotenkin ärsyttää kun kaikessa ollaan jälkeenpäin niin viisaita, nähdään kyllä toisten virheet, omille ollaan sokeita. Mutta tätähän tämä elämä on.
Kyllä sitä itsekin hahmottaa monta asiaa todella vesiselvästi, kirkkaasti ja loistavasti jälkeenpäin.
Kas kummaa vuosia taaksepäin voi jopa tarkkaan merkitä ajankohdat, joissa virheet tulivat tehtyä. Ennenkaikkea toisten tekemät virheet, mutta sekös sieppaa kun niitä omiakin tyhmiä tekosia löytyy näin jälkiviisaana. Turha on ruikuttaa, naukua, valittaa, sillä moni asia on tehty juuri sen hetkisten faktojen valossa juuri parhaimmalla mahdollisella tavalla. Toki aika muuttaa käsityksiä, omaa suhtautumista, yhteiskunta muuttuu ja maailmakin muuttuu. Kas kummaa olemme muuttuvien tekijöiden vyöryssä, siinä on helppo olla jälkiviisas.
Sama koskee jo lapsia, mistä he moisen käyttäytymismallin oppivat. Minulta, lähipiiriltä, koulusta vai imemällä vaikutteita maailmanlaajuisesti. Samalla mietityttää meidän yhteiskuntamme, rotumme ja kansakuntamme. Luin jonkin artikkelin aiheeseen liittyen. Osa kansakunnista näkee ja katsoo taaksepäin, ottaen oppinsa sieltä. Heillä menneisyys määrittää tulevaisuuden. Meidän kansakuntamme pyrkii tähtäämään tulevaisuuteen, jolloin kenties unohdamme elää juuri tässä hetkessä. Osa kansakunnista näkee elämän taas kehänä, jatkumona, joka toistaa samat asiat tiettyjen syklien jälkeen. Mikä olisi sitten paras tapa hahmottaa ja elää elämäänsä. Miettiä mennyttä jälkiviisaasti ja imeä oppinsa eletystä. Vaiko tähdätä aina uuteen ja tulevaan, jolloin elämme kenties sitku-elämää. Vai kannattaisiko hengailla vain mukana ja odottaa, että milloin on yksi kierros pyörähdetty. Kas kummaa taas alkoi uusi kierros... Tiiäppä taas tuosta, hyvähän se on jälkiviisaana ajatella, että olisi voinut muunkinlaisen ajatusrungon elämälleen luoda.
Lapsen tai kenen tahansa sairastuessa on helppoa jälkiviisaana nähdä oireita, merkkejä ja sairautta jo pitkältä ajalta taakse päin. Olenko oikein reagoinut, tarpeeksi ajoissa ja olisiko jokin asia pitänyt silloin tehdä juuri sillä toisella tavalla... Enkö tajunnut Reetan laihtumista, kalpeutta, voimattomuutta, mustelmia, mustia silmänalusia, kuumeilua... Tajusinhan minä ja hain apua, kyseenalaistin, olin leijonaemo jo silloin. Mutta aina on se, jos. Jos olisin tajunnut vielä aikaisemmin... Mutta kun ei sitä leukemiaa olisi saatu peruttua vaikka olisin karjahdellut leijonaemona kolme tuntia aikasemmin, viikkoa aikasemmin... Kun leukemia oli jo, niin ei sitä voi vanhemmat estää. Emme me ole sitä omilla teoillamme hankkineet, aiheuttaneet tai luoneet. Välillä on todella koukuttavaa jahkata ja vääntää näitä menneitä asioita jälkiviisaasti. Samoin omia ratkaisuja. Entäpäs jos olisinkin valinnut toisenlaisen minuuden. Toisen alan, toisen puolison, erilaisen elämän, erilaisen elämänasenteen, fiksuuden, lapsettomuuden tai erilaisen lapsiluvun, lemmikittömyyden, erilaisen asuinympäristön tai sen Lintulan luostarin? Kas kummaa siellä minä nunnana kuitenkin jahkailisin, olisiko sittenkin pitänyt valita kevytkenkäisempi tie, vauhtia ja vaarallisia tilanteita? Siellä nunnan jalka vippaisisi kaavun alla, mielikuvityus laukkaisi, elekielesä olisi piteleminen ja silmät leimuaisivat.
Oikeastaan kaikki tämä jälkiviisaus pulpahti pyörimään tuosta jälkiviisaiden poliitikkojen jauhannasta ja suonenvedosta. Siis nehän ovat asioita jotka kulkevat käsi kädessä. Aivan, kulkevat joo... Sillä minulla vetää suonta (ei suolta) jatkuvasti, krampaten lukuisia kertoja päivässä. Varsinkin uimassa. Maanantaina naistensaunassa jälkiviisailta mummeleilta asiaa kysäisin, kun alkoi jälleen varpaat taipumaan jalkaterän alle lauteilla istuessa. Sain samoja neuvoja heiltä, kuin mitä olen jo käytäntöön viikkokausia soveltanut. Lämpötilojen vaihtelut saattavat aiheuttaa, nestehukka, kalsiumin- ja magnesiuminpuutos... Mutta kun minä syön magnesiumia, nyt myös juon. Käytän suolaa pika-apuna. Olen maitotuotteiden suurkuluttaja. Lämpötilat, ne nyt tietty vaihtelee, mutta miksi sama tapahtuu sekä altaassa, sohvalla, saunassa ja peiton alla. En saa ainakaan mitään tärppiä syystä. Kenties jälkiviisaana on hyvä havaita, se oli se varpaan vääristynyt lähtöasento tai laiskuus, selvä tapaus.
Tänä aamuna nappasin netistä tietoa ja sieltä löytyi kaiken maailman laskimotukkotulehduksia ja suonikohjuja, mutta kun niitä ei ole. Kerran muinoin kaikki on ultrattu ja hyvin virtaa. Sääret ovat ihan ok, kunhan pääsee pintaa syvemmälle... Jälkiviisaana mietinkin onko tämä vuoden ja viisi kuukautta kestänyt "istumatyö" sen aiheuttanut. Siinäpä se!! Nythän minä sen itse ratkaisin, kannatti jauhaa. Minä olen ihminen, joka olen aina ollut liikkuvassa seisomatyössä ja minulla on ollut aina "seisomakiintiö". En ole edes osannut istua kun on seisotuttanut... Kroppani on silloin voinut paremmin, hyötyliikunta tullut samalla, eikä niitä virtaustukoksia ole ehtinyt kertymään.
Eli nyt siis lopetan istumisen, laiskottelun, kirjoitan seisaltaan, liikun yhä, käytän villasukkia yötä päivää (en uima-altaassa tai saunassa) ja sivelen Hirudoidfortea.
Eikös ne olekin niitä parhaita ennaltaehkäisyjä, ettei tarvitse sitten jäkiviisaana veritulpan jälkeen miettiä, mitä olisi voinut tehdä tosin.
Jälkiviisaana olen myös kuluneita kahta viikkoa miettinyt. Olisinko voinut oman kevätväsypuuskani ehkäistä, toimia toisin. No enpä oikeastaan, sillä se on riepotellut muitakin. Tärkeintä on mielestäni tajuta tilanne ja hyväksyä se. Huomioikaa, tänään en enää ole kevätväsynyt vaan jälleen sykkii. Olisinko Reetan raivareihin voinut toisella tavalla suhtautua. No varmasti. Olisihan voinut olla täysin "laama", antaa periksi, käskeä muiden ymmärtää ja laaba laaba... Mutta kun ei se arki siten pyöri, että sitä yksi alaikäinen ja alamittainen pyörittää. Siinä on raivokohtauksissakin muistettava olla vanhempi ja äiti, sillä muutenhan lapsi pian tuntisi olevansa heitteillä, jos pystyisi koko laumaa ohjailemaan. Kyllähän sitä on yritetty Reetan taholta todella kovasti, mutta vanhempina olemme siinäkin tuoksinassa pistäneet kampoihin ja yrittäneet olla johdonmukaisia. Toki jälkiviisaana on hyvä ajatella, kannattiko niiden omien käämien savuta niin monta kertaa, mutta kun ne savusi ja sillä sipuli. Onhan ne leikannut kiinni ja savuttaneet minun kohdallani jo useita vuosikymmeniä. Miksi eivät siis tällaisessakin prässissä.
Tämän viikon moni asia on ollut rennompaa, jouhevampaa, värikkäämpää ja leppoisampaa. Onneksi nuo edellisviikot tuntuvat jo kaukaisuudelta, jolle on hyvä nauraa. Vaikka ei kyllä viime lauantainakaan paljon hampaita naurattanut... Jälkiviisaana Reettakin on ottanut opikseen, nähnyt asioita uudelta kannalta. Eli jälkiviisaana voimme oppia myös omasta käyttäytymisestä ja ottaa niistä pelinappuloita seuraavaan draamaan. Tajuta, että silloin toimin näin, mitäpäs jos tänään toimisinkin toisin päin.
Päivän ajan olen aihetta vielä lisää pureskellut. Kun Reetan hoidot olivat jatkuneet kaksi viikkoa, hänen hoitokaavionsa nousi keskiriskiin. Kuukauden kohdalla saimme pysyä samassa, joskin jäännöstauti oli siinä vaiheessa 1,jotain. Tämä on lukema, joka minua jälkiviisaana on mietityttänyt. Olisiko silloin pitänyt nostaa korkeimman riskin hoitoihin, jotta jäännöstauti olisi saatu nollille ennen 79 päivän lyppiä. Kertoiko se kohonneisuus jo viitteitä tulevasta. Olen kysynytkin siitä, mutta silloinen arvo ei ollut raja-arvojen sisällä. Eli silloin toimittiin niiden lukujen perusteella. Tästä taas pyörittelemällä saa aikaiseksi jälkiviisauden, jos näin olisi ollut meillä olisi yhä rankat syöpähoidot kesken. Mutta meillä ei tänään ole enää syöpähoitoja, ei syöpäpotilasta. Ei puoleen vuoteen, sillä Reetta on puhtaaksi todettu syövästä. Meillä on tänään epikriiseissä aikaisemmin sairastettu leukemia, nykyisin kantasolusiirtopotilas. Jälkiviisaana saamme olla onnellisia ja kiitollisia tehdystä kantasolusiirrosta, joka aiheutui taas siitä jäännöstaudin kohonneesta osuudesta... Kovin on paljon pienelle päälle pohdittavaa, jälkiviisastelua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti