Eilinen ja toissapäivä meni salaisessa projektissamme, olemme saaneet paljon aikaan. Minä ja omat neljä, sekä naapurin kaksi muksua. Olemme maalanneet yhteisymmärryksessä poppikoneiden pauhatessa taustalla. Meillä on synkannut saumattomasti ja lähes sanattomasti. Loistavaa taideterapiaa. Mutta kun olemme palanneet kotiin, on patoutumat auenneet. Väsystä, innostuksesta ja kenties nälästäkin johtuen. Jotain aivan käsittämätöntä tappelua, läiskimistä, huutamista ja potkimista. Kaikki sivaltavat toisiaan, sillä mikä on lähimpänä. Ja sitä, joka on lähimpänä.
Eilen Reetalla kaikki kärjistyi valtavaan itkemiseen kainalossa. Toisaalta ihan sellaisia asioita sieltä tuli julki, jota olen odottanutkin. Pelännytkin. Kuinka lapsi voi monet asiat niin hienosti sanoiksi pukea. Onneksi Reetta pystyy kertomaan, mikä painaa. Tietenkin ensimmäisenä itketti se, miksi Tessan kanssa pitää niin paljon tapella. Ei syy yksin Tessan puolelta tule, kyllä Reettakin on lahjakas rassaaja. Heillä vain paukkuu eniten koko laumasta keskenään.
Sitten putkahti itkua sairastamisesta ja normaalin lapsuuden menetyksestä. Kuinka paljon Reetta kaipaakaan normaaliutta, koulua ja koulukavereita. Omaa peilikuvaansa hän ei enää tunnista, onko hänestä mitään entistä jäljellä. Hiukset ovat ihanat, mutta ei hän niitä olisi sairauden kautta halunnut. Niistäkään ei pysty sillä tavalla nauttimaan, kun peilikuva muistuttaa vaikeat ajat sairaalassa, jatkuvan pelon ja kovat hoidot. Kuinka paljon hän on joutunut pelkäämään ja kokemaan, niitä ei voi unohtaa. Reetta on katsellut aikaisempia valokuviaan ja yrittänyt tunnistaa niistä jotain samaa mitä peilikuva nyt näyttää. Toki parissa vuodessa lapsi kasvaa, kehittyy ja muuttuu muutenkin. Mutta olisiko Reetta muuttunut samalla tavalla, jos olisi saanut olla terve. Ainakaan hiuksiltaan ei. Kainalossa piti nyyhkyttää todella raastavasti ja pitkään. Ja eihän minulla äitipololla ole vastauksia, on vain kainalo ja lohdutus.
Tätä purkausta olen ennakoinut, useita kuukausia odotellutkin. Se mielestäni kuuluu asiaan ja prosessiin. Kysyin myös voisiko Reetta näistä asioista ammatti-ihmisille puhua. Kuulemma ei, koska eihän hän näitä ihmisiä edes tunne. Ainoat ihmiset, joille voi puhua on äiti ja iskä. Niin ja iskällehän ei puhuta, saati sitten itketä. Eipä siinä paljon muuta jää kuin äiti. Äiti, joka on ollut viikon todella zombi, kaikesta pihalla ja todella montussa. Mutta ihmeesti asiat selkiytyi eilisen märinän kautta. Tätä olen ilmeisesti alitajuisesti ennakoinut, haistellut ja aavistellut. Lohdutti hieman, etten olekaan ihan tyhmä vaan havainnoin oikeita asioita. Onneksi olin lapseni saatavilla ja läsnä. Kykenin olemaan lapselleni äiti, johon voi turvata ja jolle voi puhua. Tunsin siis itkun takaa onnistumisen tunteen. Kieroutunutta.
Eilen harrastin itselleni tärkeää tanssiterapiaa. Kävimme kaverin kanssa Kalajoella tanssimassa. Moni miettii, että on siinä äiti. Lähden tanssimaan, kun lapset laittavat nukkumaan ja palaan aamuyöstä muiden nukkuessa. Se aika ei siis ole keneltäkään perheessä pois. Eivät lapset minua nukkuessaan kaipaa, sillä onhan iskä kotona. Mutta minä tarvin niin kovasti positiivisia kiksejä itsellenikin. Tanssiminen tekee vain niin hyvää ja musiikki vie mennessään... Kun kerran tiedän, kuinka niitä saan, niin miksi en itselleni niitä mahdollistaisi. Itsekäs, kylläpäs on itsekäs ihminen tämä äiti. Nyt kolmessa päivässä olen siis maalannut, liikkunut, tanssinut ja ulkoillut itselleni paremman olon. Onneksi nyt tuntuu jälleen olevan nokka kohti yläilmoja. Olen saanut pelkojani jäsenneltyä, stressiäni laukaistua. Nyt on parempi olla ja tunnen olevani niskan päällä.
Tänään olemme nauttineet keväisestä ulkoilusäästä kaikin keinoin. Lähdimme naapureiden kanssa Huhmariin. Se on paikallinen entinen laskettelurinne, pitkä mäki ja lyhyt mäki. Tuttuun tapaan, korkeanpaikan kammoisena ihmisenä, otin isossa mäessä alleni ufon ja annoin mennä. En todellakaan hallinut moista kulkupeliä, vaan päräytin pajupuskaan. Ehdin havainnoida pajunkissat, kunnes sama puska pölähti uudelleen. Perässä pulkalla sinne laskivat Reetta ja Tessa. Reetalla saattui kylkeen, mutta hurmoksessa jatkoimme yhdessä ufolla alaspäin kauhealla vauhdilla. Teimme kunnon voltit ja Reetta jäi alleni kun kierimme pitkin jyrkkää rinnettä. Sitten sattui jo jalkaankin. Siinä vaiheessa tietty pulpahti vastuullinen ajatus mieleeni, kannattaako sitä jyrkintä rinnettä yleensäkään pulkalla ja muilla istumavehkeillä laskea. Mutta olimme jo alhaalla ja kippuroimme kahvattoman ufon kanssa. Tietenkin mielessä vilahti myös, mitähän HUS:ssa sanovat , jos lapsi on ruhjeilla jäätyään äitinsä alle pulkkamäessä... Hyvähän se on jossakin vaiheessa ajatusten järkevöityäkin, mutta jotenkin minulla ne tulee yleensä vasta jälkijunassa. Jos sittenkään. Jälkeenpäin kauhistelimme nauraen vauhdin hurmaa ja hallitsematonata menoa, ei moni olisi uskaltanut. Mutta mitä äiti edellä, niin sitä lapset perässä. Kyllä lapset hyvin uskalsivat ja vauhdinhurmassa naamat olivat lunta täynnä, hiukan ruhjeilla ja hymy oli leveä. Loppulaskut laskimme loivemmassa mäessä. Hyvät oli kyydit siinäkin, ihan riittävät tarkemmin ajateltuna. Reetta laski iskän kanssa, tuumaili iskän olevan luotettavamman laskukaverin... Mistähän taas moinen aivoitus mieleen vilahti. Vähäkös oli hauskaa ja nyt tuntuu lihaksissa kiitettävästi. Kunto joutui koville mäkiä ees taas rampatessa.
Eväiden jälkeen jatkoimme taideprojektimme pariin. Sitä seurasi sählyn pelaaminen, koripallo, rimpuilu ja telinevoikka. Seitsemän tuntia täyttä höyryä. Nyt on takki ihanan tyhjä. Laskeskelin tässä juuri hankkimiani mustelmia, niitähän on. Eipä ole paljon asiaa minimekkoon, sillä polvista saakka olen kunnon laikuilla. Toivottavasti lapset eivät ole yhtä ruhjella. Tämä on ollut päivä täynnä positiivisia asioita ja täyttä laukkaa, tämä on aitoa väsyä. On aika kiivetä saunanlauteille. Mitä äiti edellä, sitä lapset perässä. Saunaan siis, olemme sen ansainneet. Näillä fiiliksillä on ihan hyvä päättää tämä viikko ja aloittaa huomenna uusi viikko ja uudet haasteet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti