PÖRRÄTEN

Eilisen pörräsin. Viime viikon pörräsin. Kuulen, että muutkin ovat pörränneet. Kuulin, että muillakin on pörräyskausi. Onneksi, sillä heti oma pörräykseni helpotti. En siis olekaan yksin. Ukkokulta pörräsi muutama viikko sitten, lapset havaittavasti ennen hiihtolomaa. Olemme siis pörränneet kevätväsymyksen kourissa. Kauhukseni löysin itseni eilen sohvalta, kuola poskella, neljän aikaan iltapäivällä, torkkumasta. Ei todellakaan minun tapaistani, no ei. Moni tietty luulee, että päiväkaudet täällä tirsoja sohvalla ottelen, mutta harvoin ehdin tai edes haluan sohvalle mennä. Mielestäni maailmassa on niin paljon kivaa koettavaa, ettei kannata missata aikaa nukkumalla. Siis en ihan oikeasti ole päiväuninukkuja. Mää vaan pörrään, välillä tokkuraisenakin, mutta pörrään.
Mun iskä, eli lasteni pappa, on taas kunnon torkkuja. Ei tarvitse kuin sohvalle oikaista tai nojatuoliin istahtaa, niin uni tulee ja sieppaa. Monetko päikkärit iskä pystyy päivässä ottamaan, sitä ei pysty laskemaan kukaan. Isä on myös sanonut, ettei hän tiedä mitä on päänsärky. Siis nuppi ei ole koskaan ollut kipeä. Pitäisi ihan oikeasti ottaa mallia meikäläisenkin tuosta asenteesta. Sillä minähän olen lähes krooninen päänsärkijä. Heittäisin vain sohvalle ja antaisin unen hoitaa... Mutta sitten minulla ei riitä yöksi sitä unta, sitten pitää pörrätä ja haahuilla muuten.
Olen kotona yleensäkin aina jonkin homman parissa, jos ei muuta niin luen, kirjoitan tai pörrään. Minulla on valtava syyllisyys, jos istun ja katson televisiota. En koskaan lue televisio-ohjelmiakaan, jottei minun tarvitsisi muita pörräämisiä niiden mukaan suunnitella. Kuinka helposti moinen elämänrytmi ja oma elämä muotoutuu, jos pitää kaikki mahdollinen katsoa mitä tulee. Siinähän jää oma elämä ihan pörräämättä, ihmiset kohtaamatta, omat ajatukset ajattelematta, luovuus kukkimatta. Toki olen saanut kuulla ajattelevani liikaa, joten välillä olisi ihan hyvä lamaantua moisen vehkeen eteen, jotten ajattelisi. Olen myös todella huono elokuvien katsoja, ellei juoni nappaa mukaansa, niin nukahdan ensimmääisen vartin aikana. Yleensähän niitä katsotaan iltaisin, joten se on sitten yöuni joka minussa pörrää. Minulla on suunnaton määrä nukuttuja elokuvia. Toisekseen olen myös toivoton noiden vehkeiden suhteen, en saa edes filmiä näkymään. Vaikea siis katsoa.
Niin eilisen menin tokkurassa ja pörräsin kuin kohmeinen kevätkärpänen. Se kun ryyditetään kiukulla, kapinalla, taisteluilla ja syyllisyydellä, niin johan oli päivä. Reetta oli äärimmäisen liipaisuherkällä mielellä. Voiko yhden lapsen kohdalla yksi ainokainen äiti tehdä ja sanoa kaksikymmentä väärää asiaa (ainakin). Uskokaa, onnistuin siinä loistavasti! Siis niissä negatiivisissa asioissa. Olin aika uupunut illalla, niin oli kyllä neitikin. Muutkin tytöt jo moista kiukuttelua huokaillen ja hampaat irvessä katselivat. Miten se jaksaa? Onko syynä jokin taas mitä pörräävä äiti ei tajua?
Olin siis aamulla pois lasteni luota, uimassa ihan yksin. Sanoin muutaman väärän sanasen, joista ei kuulemma saisi puhua. Reetta jaksaa jankuttaa, toistaa samaa asiaa loputtoman kauan. Voi kun joskus yksi selkeä vastaus riittäisi. Olin tehnyt tyypilliseen tapaan pa..aa ruokaa, jota ei pysty syömään. Väärät vaatteet olivat pesussa. Välillä tuo kiellettyjen puheenaiheiden lista on käsittämättömän pitkä, en aina tiedä kuinka pörrätä moisessa viidakossa. Suuri kriisin aiheuttaja on yhä neidin peilikuva, oma identiteetti. Kuka olen, olenko minä, miksi minä olen tällainen, pysynkö tällaisena, onko minussa mitään entistä jäljellä...? Onnekseni itse tajusin eilen pörrätä todella kaukana peilistä. Sillä olisin pian törmännyt omaan identiteettikriisiini peilikuvan kautta. Se ei niin vain nyyhkyttämällä oikenekkaan...  Illalla kunnon dramaattinen nyyhkykohtaus saatiin aikaan sillä, kun erehdyin neidin kiharat saunassa kastelemaan. Kyllähän sekin kiukutti, kun Reino oli kylki kyljessä mamman kanssa ylälauteilla ja vei osan huomiostani ihanuudellaan. Myöhemmin sama teema jatkui, kun kehuin kyseisiä kiharoita ja erehdyin niitä pörröttämään. Reetta makasi omassa sängyssä raastavasti itkien, halusi olla vain yksin. Kello oli tosin jo siinä vaiheessa niin paljon, että yöunetkin olivat todella lähellä, joten osa itkuista menköön sen piikkiin.
Aikansa yksin volistuaan, alkaa aina se kuurupiilo-osuus. Kurkitaan oven takaa, juostaan piiloon, ei puhuta, ei saa koskettaa. Minä kun en vain pörrätessäni jaksaisi aina tuota pitkitettyä ja äärimmäisen monilonkeroista kaavaa. Kaikkihan tietää, että neiti lopulta päätyy kainaloon, miksi ei vain voisi kävellä suoraan ja antaa asian olla. Oikaista puolen tunnin monimutkaiset venkoilut. Jos siinä venkoiluvaiheessa sattuu vaikka katsomaan väärään suuntaan, sanomaan väärän sanan tai erehtyy hipaisemaan, niin pörräys alkaa alusta. Minua moinen sieppaa suunnattomasti, se taas aiheuttaa uutta kinaa. Mutta mielestäni lasta ei voi jättää yksin itkuinensa nukkumaankaan, sillä haluan olla kuitenkin kaiken tuon venkoilun ja pörräämisen jälkeen se turvallinen kainalo. Siinä vaiheessa alkaa jo itselläkin uni pörräämään silmissä, kun venkoilu jatkuu. Sitten kun minua nukuttaa, haluaisin lupia kyselemättä, anomuksia tekemättä laittaa pään tyynyyn ja silmät kiinni. Huokaista ja antaa unen pörrätä sielun sopukoihin. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta välillä todella haastavalta.
Tiedän ja ymmärrän toki eilisen perusteella, ettei syy ole tosiaankaan yksin Reetassa. Olemme äärimmäisen rasittavia yksilöitä molemmat. Onneksi se oli lähinnä meidän kahdenkeskistä kemioiden takkuamista eilen, mikäli siihen soppaan pörrää useampi, niin tekisi ihan oikeasti mieli ottaa aikalisä. Pistää penikat kierrätykseen, ukkokulta kirpparille ja kompostoida oma maatuva itsetunto. Mennä metsään ja kahalata umpihangessa itsensä näännyksiin ja huutaa niin että tikat tippuu puista. Tässä lähes ydinkeskustassa ja tiheään asutussa alueessa ei niitä huutopaikkoja aina ole saatavilla silloin kun olisi suurin tarvis. Eli nämä asiat jäävät vain pörräämään ja tihkumaan ulos negatiivisena sielun eritteenä. Voi kun joskus saisi paukautettua kaikki kerralla ulos, niin johan olisi kevyt pörrätä sen jälkeen.
Eilinen huipentui siis kevätväsymykseni kanssa pohjalukemiin. Pörräsin aivan kohmeessa, niinkuin kevätkärpänen ikkunan välissä. Nyt tuntuu, että olen hiukan voimaantunut. Toki osa perheemme elementeistä, palikoista ja osasista nukkuu yhä, joten selkeää vertailupohjaa ei vielä ole. Onneksi sain luvan pörräämiselleni, ainakin moni sanoi ymmärtävänsä, olevansa samassa tilassa ja se on aika yleistä. Ei siis tarvitse toivottavsti niin kauhean huolissaan olla.
Tänään kalenterimme on avoin, samoin huomenna. Olen menossa häämessuille fiilistelemään. Maanantai onkin tiukkaan buukattu, tiistaina Oulun keikka ja siitä eteenpäin pörräävät aivoni eivät halua ajatella. Kunhan taas sinne saakka saisi pörrättyä.

Lisäys heti tuoreeltaan yhden nimeltä mainitsemattoman pörriäisen herättyä. Aamumme pörräsi tasapainoisesti pari tuntia, kun kyseinen pörriäinen nukkui. Herättyään sohvalla ei hänen varaamansa paikka ollutkaan vapaana. Milloinka lie varannut? Paistoin höttömunakasta Fannylle ja Reetalle. Yhteensä viisi munaa sekoitettuna, tekee noin 2,5 munaa per ipana. Kas kummaa määrä oli sitten väärä, neiti olisi halunnut kahden munan höttömunakkaan, eikä sitä tyhmää puolikasta liikaa. Ovet ovat paukkuneet, kamariin linnoittauduttu, peiton alla märisty, karjuttu ja itketty. Mykkäkoulua harrastettu, haarukoita paiskottu, äiti haukuttu. Todella tehokas puolituntinen, taas aloin pörräämään. Koskea ei saa, selityksiä ei saa, puhua ei saa, mutta itse neiti saa nähtävästi riehua. Mikä hele....i tämän kaiken taas laukaisee? Voi vitsi, kuinka huoli ja ahdistus kaikkine lieveilmiöineen pörräsi jälleen sieluuni. Minkä ihmeen minä teen joka päivässä väärin? Osaanko tehdä jotain yleensäkään oikein. Saanko pörrätä, kun olen simputettu, haukuttu. Voinko moisesta ahdistua, huolestua? Olenko näin heikko ihminen, että annan lapseni riehua, muokata käytöksellään minun tunnelmiani. Annako liikaa periksi. Vai enkö osaa antaa hänelle tarpeeksi tilaa. Olenko liika ankara. Liika lepsu. Liika pihalla. Vai pörräänkö niinkuin ei mitään, sur rur vaan. Annanko pörriäiseni latautua kaikessa rauhassa, enkä välitä. Voiko lapsen stressi paukahtaa esiin näin valtavana riehumisena. Käsittääkseni hänelläkin on ollut stressiä tuloksia odotellessa. Voiko lopetetut lääkkeet muuttaa kemiaa kropassa niin, ettei ole kontrollia itseensä. Onko lapsemme lopullisesti tällainen, vai löytyisikö jokin balanssi joskus jostakin. Toki tämä raivoisa luonne on ollut valtava voimavara tässä savotassakin, mutta onko sen pakko olla joka päivässä näin voimakkaasti esillä. Olenko epäkiitollinen ihminen, kun en enää raivoisaa taisteluasennetta sulata kotona. Olenhan lastani kannustanut viimeisen vuoden taistelemaan hengissä pysymiseksi. Tämähän on oravanpyörä tai mikä lie vipperä. Kyllähän tämä koskee koko perhettä. Kuinka muut voivat Muumeja rentona katsella ja niiden elämänfilosofiaa opetella, jos haarukat lentelee, munat roiskuu, ovet paukkuu. Kun kaikkien pitää varoa sanomisiaan, asentojaan, katseitaan ja ilmeitään. Hitsi, kun me joudumme omaa olemassaoloamme varomaan, kun Reetalle sattuu huono päivä. Kuinka tuommoinen ihmissintti pystyy pörräämään koko perheen mielet sekaisin. Kaikki ovat huulet pyöreinä, mikäs nyt?
Nyt pörriäisemme luki vartin hiljaa yksin Aku Ankkaa. Huoneesta tuli positiivinen pörriäinen. Askel kuulosti kepeältä, hymy kävi suupielessä. Oliko se "vain" tuollainen kolmen vartin pörräys. Voiko verensokerit vaikka heilutella noin pahasti. Kyllähän me sen tiedämme, että meidän perheellemme ruoka on tärkeä voimavara ja tasapainottaja. Auttoiko sittenkin se paistamani vääränlainen höttömunakas, jonka neiti lopulta suostui syömään. Pörriäinen paiskasi minulle juuri ylävitosen, hymyili ja silmissä vilkkui. Ihana pikkupörriäinen, vahva ja rohkea sellainen.
Olen todella kiittämätön äiti, yksilö, raukka ja tyhmä. Miten voinkin näin negatiivisesti lapsestani ajatella ja kirjoittaa. Annanko yhden lapseni pyörittää koko huushollia ja käsken muiden vain pörrätä nöyrästi mukana. Voinko puolustaa ja ymmärtää muita lapsiani. Enkö ajattele yhtään, mitä lapseni on joutunut kokemaan. Enkö osaa olla hänen housuissaan. Miten voin hermostua moisesta, minunhan kuuluisi olla läpeensä kiitollinen. Minunhan kuuluisi iloita, kun lapsi jaksaa raivota 16 tuntia vuorokaudessa. Olenhan häntä raivoisaan asenteeseen, luonteenlujuuteen ja taisteluun kannustanut. Miksi minä moisesta valitan, moiseen väsyn, moisesta stressaan. Miksi en vain voi olla tilanteessa, ilman että analysoin. Pörräisin vain tuossa omassa hunajakupissani, enkä huomaisi kuinka puukkoja tulee niskaan. Luottaisin vain siihen, etteivät ne osu, saati sitten satuta. Kunhan vain ilamavirrallaan sivaltavat.
Tämän kaiken pörräämisen keskellä tunnen valtavaa rakkautta lapsiani kohtaan. Voi kuinka he ovatkaan rakkaita. Minun lapsiani, ihania ihmisien alkuja, rohkeita tyttöjä. Vitsi, kuinka sattuu tällainen rakkaus. Pörrään siis loppupäiväni rakkaudessa. Kieriskelen siis hunajassa ja marinoin sillä itseni. Olen niin äidinrakkaudestani uupunut, että sur rur...