AAMUNAVAUS

Hyppäsin uima-altaaseen tänä aamuna puoli seitsemältä. Kolmas kerta tälle viikkoa, ihan hyvin meikäläiseltä. Kauhoin ja räpiköin kilometrin. Mielestäni ihan kohtuullinen aamunavaus.
Yö meni jotensakin kippuroidessa, en tiedä mikä se nyt niin valvottaa. Eilen huokailin (kuulemma) usein ja raskaasti. Kyllä minä ne sitten myöhemmin itsekin kuulin, ne huokaukset. Jotenkin raskassoutuista, rankkaa, huolestuttavaa, ajatteluttavaa, kieriskelyttävää... Eilen Reetta oli vaihteeksi sellainen tiukkapipo päivän mittaan. Päällensä hän oli pukenut kirkasta vihreää ja mustaa. Pusero ja ponsho olivat mustia, joten naamastakinhan värit niitä vasten katosivat. Silmänaluset olivat myös tummat. Kokeilin otsaa ja heti huoli karahti kiville. Lämmin, onko kuumetta, apua, mitä nyt?
Kuumemittaria kainaloon ja paniikkivipu kaakkoon. Monen mittauksen jälkeen maksimilämmöksi saimme 37,3 astetta. Paniikissa mietin taas miten toimia. Neiti otti kirjan käteensä, paineli lukemaan ja vaihtoi eri värisen puseron ylleen. Johan naamaankin saatiin väriä, kun ei ollut musta niin lähellä. Puolentoista tunnin kuluttua lämpö oli 36,9 astetta. Reetta sanoi kylläkin, ettei häntä mikään vaivaa. Väsy meni ohi lepäillessä ja lueskellessa. Mutta olipahan jälleen kauhunsiemen kylvetty. Jälleen iski morkkis, mitäs menin kirjoittamaan tännekin, että saa hehkuttaa. Mitäs menin hehkuttamaan ja huokailemaan huojennusta. Voi kunpa joskus tässäkin savotassa oppisi, ettei kaikesta tarvitse heti itseään syyllistää. Mitenkähän sen ihan oikeasti oppisi. Syyllisyys kun on niin kauhean sisäsyntyinen juttu. Se on niin liipaisuherkässä.
Illalla emme kuumetta enää mittailleet ja Reetta kävi lenkilläkin...
Kyllä minua huolestuttaa tuo Reinokin, kuinka paljon voimme hoitaa, jos hoidot eivät auta. Ahistaa, miettiä ja punnita koirankin kohtaloa. Raukka niin osaa jo lääkkeitään pyytää. Eilenkin oli ihmeissään kun ei tarvinnutkaan ottaa antibiootteja vaikka istui jo oikealla paikalla odottamassa. Onneksi koiran lääkkeet ja hoidot ovat nyt muiden vastuulla, minä olen niistä vapautunut. Ensimmäiset kaksi kuukautta minä hoidin senkin pyörityksen täysin. Nyt ruiskasen ainostaan hunajat päivällä ja tiputtelen aloeverat ja homeopaattiset.
Kun uimahallista kotiin palasin, olin ihan hyvillä mielin ja virtaa täysi. Aamunavaus, joka kotona minua odotti, oli jälleen käsinkosketeltava. Syyttävää ilmettä, vihaa, kiukkua ja tuimaa tuijotusta. Ihan niinkuin olisin koko laumaani laiminlyönyt rankastikin. Siinähän tuota vasta venyttelivät, kun olin jo kotona. Eli kyllä nämä positiivisuuden ja virran väreet aika nopeasti haihtuivat kun käytiin kimppuun. Kaikki hyökkäsivät vuorollaan ja yhtä aikaa. Olin uinnista poikki ja kuitenkin hyvillä mielin, mutta hyökkäys oli taas liikaa tämän aamuiselle itsetunnolleni. Nollille meni niin, että kolahti, siis se itsetuntoriepu. Olen siis jälleen aika syvällä omien ajatusteni kanssa, miten voinkin aina toimia väärin, vaikka kuinka yritän toimia oikein. Että sellainen aamunavaus. Kakkanakki!
Eli mites tästä aamunavaukseta taas jatketaan. Kun aloitetaan aika nollilta, niin ainoa suunta on ylöspäin. Pyykkikone pyörii, ruuat ovat valmiina, Reetalla on käynyt opettaja, nyt hän opiskelee Skypen kautta, viikonloppu alkaa ja aurinko paistaa. Jos oikein kovasti ynnään, itsetunnon kolahduksen peitän pumpulilla, katson ulos ja kuulen Reetan iloisen äänen tietokoneelta, niin mitäpä tässä enää itsekään ryvettymään. Ihan kohtalainen aamunavaus, sovitaan niin. Itsehän minä voin toki asiaan jonkin verran vaikuttaa... Hoh hoijaa...
Tämän aamun lämpö Reetalla 36,7 astetta, leveä hymy ja juoksuaskelia. Saankohan syyllisyydestäni hellittää hiukan ja vaikka nauttia alkavasta päivästä, siis vaikka aamunavaus menikin melkein penkin alle.