Olen ollut aamun koneella, yrittänyt rauhassa hoitaa "kirjanpitoamme". Kyllä on monta asiaa juuri silloin lapsilla ja koirilla sanottavana, kysyttävänä, kommentoitavana. Juuri silloin kun yritän keskittyä viitenumeroriviin, joka on tolkuttoman pitkä. Aina ote herpaantuu, keskittyminen katkeaa ja saan aloittaa alusta. Mutta onhan minulla aikaa...
Kop, kop. Nyt kuului ovensuusta vieno koputus. Reettahan se siellä koputtelee, kysyy joko voi häiritä. Nyt saa jo häiritä, sillä olen saanut urakkani lusittua. Neiti ehdottaa hienovaraisesti manikyyrin tekoa minulle. Sillä kynteni näyttävät kuulemma onnettomilta ja kauheilta. Kuinka oikeassa lapseni onkaan, nyt on manikyyrille tilausta. Tilausta olisi myös niskahartia muljauttelulle, päähieronnalle, naamanoikomiselle, sormien hieronnalle. Siis olen tikittävä jumipommi. Viikko sitten katkennut peukalon verisuoni turvottaa yhä neljää sormea. Olen joutunut jopa vihkisormuksia uuninpankolla säilyttämään, sillä sormet ovat kuin nakit. Eilen huomasin, että saman käden kämmenselkäkin on tumma. Voiko verisuonia katkeilla tuosta vain enemmänkin, jatkuvasti. Voiko jokin tärkeämpikin suoni napsahtaa lahona, vaikkapa sydämestä. Eikös silläkin suunnalla jotakin piuhoituksia ole? Enpä halua asiaa ajatella tätä enempää, siinähän napsuvat jos ovat napsuakseen. Kait minä sen huomaan, jos on tarvis. Kop, kop, ontto on mieleni siis mun...
Eilinen meni vaihteeksi Reinon kanssa Oulussa. Rankkoja savotoita nuokin nukutuksineen ja tuloksineen. Kuinka kuuluu toimia oikein, ollakko huolissaan vai hoitaakko vain sinnikkäästi. Hitsin sauvabakteerit jylläävät yhä syvällä korvan uumenissa. Tärykalvot ovat kasvaneet takaisin, antibiootit eivät ole purreet, kokeilemme jälleen uusia luomumpia hoitoja. Nythän korviin on laitettu hunajaa, lisäämme siihen pirtuhuuhtelut. Itse olen myös niitä homeopaattisia tiputellut, nyt menee lisänä aloeveraa. Samalla pullolla käyn minä ja koira. Reino ottaa mielellään, kun näkee kuinka mammakin samaista litkua maiskuttaa. Reino osaa jo itse lääkkeensä pyytää ja Kaino on kade. Koiranomistajanakaan ei siis pysty vain nauttimaan lemmikeistä, sillä vastuu pitää myös kantaa. Kop, kop, moni kysyy onko niitä lemmikeitä pakko ottaa, kun niistä on murhetta ja huolta. Ei tietenkään, mutta kun me niin niistä tykkäämme. Kärsivätköhän laamat tai alpakat joistakin tyypillisistä sairauksista? Vai onko niiden alkukantaisuus vielä niin alkukantaista, etteivät ne ole alttiita jalostuksen mukanaan tuomille sairauksille. Tai fretit, tai liskot, tai sisäsiat?
Kop, kop! Nyt aurinko koputtelee ikkunan takana. On ihana pikku pakkanen ja loistava sää ulkoilulle. Kalenterissa on vain muutama merkintä tälle päivää. Aamulla Reetta naureskeli kainosti ja tuuletteli, ei yhtään lääkettä tänään. Huomenna 1,5 ja sitten taas kaksi päivää ilman. Onneksi Reetta alkaa viimeinkin nauttimaan ja hehkuttamaan tilannettaan, sillä viikko on ollut sanoisinko haasteellinen neidin tempperamentin suhteen. Kuinka tärkeää on myös osata ottaa ilo irti saavutetuista tavoitteista, huojentua ja nauttia silloin kun on nautinnon aika. Toki meidän kansakuntamme on kasvatettu siihen, ettei saa onnistumisiaan huudella. Kyse ei ole liiasta hehkutuksesta tai jalustalle nousemisesta. Tässä savotassa on vain pakko muistaa ja tajuta hehkuttaa silloin kun on siihen aihetta. Meidän on luvallista välillä huolikrampissamme hymyilläkin ja tuntea edes hetken huojennusta. Vaihteeksi tunnen kiitollisuudenaallon vyöryvän päästä jalkoihin, siihen kun lisätään manikyyri, niin johan luulisi tämänkin mamman edes hetkeksi relaavan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti