VÄRIKÄSTÄ

Näinhän tässä taas tuppaa käymään, alkaa tekstiä virrata kun pitäisi pistää töpinäksi. Heräilin tuossa viiden pintaan, sillä taksi tulee hakemaan kuuden jälkeen. Meillä on poliklinikkapäivä. Itse päivän päätähti kääntää vain nautinnollisesti kylkeä. Toisaalta minäkin tahdon omaa aamukahvi-hiljaisuus-nollausnautiontani pitkittää. Joten siinäpähän kääntäkööt sitä kylkeään.
Ulkona on sanoinkuvaamattoman upeaa. Pakkasta alle kymmenen. Auringonsarastus värjää taivaanrannan, peltojen yllä leiluu pakkassumu, hento, läpinäkyvä ja seesteinen. Imeskelin moista näkyä ja väritystä paljasvarpain takaterassilta. Mietinkin, miksen ole pitkiin aikoihin tajunnut moisista hetkistä nauttia. Olen siis ollut todella todella koomassa tuon kevätväsyni kanssa. Hyi minua, pois se minusta.
Suotta tuota Reettaakaan taas morkkasin. Lapsi nousi ylös, puki itsensä värikkääksi ja paistaa meille nyt höttömunakasta. Oli illalla jo valmiiksi ajatellut aamun vaatteet, naps vaan ja valmista. Äitipololla on jokainen riepu vielä hukassa, tukka sekaisin ja pitäsi tuo naamakin maalata paikoilleen. Jos tekisi siitäkin, siis naamasta, kauhean värikkään. Saisikohan se kanssaihmisissä aikaan hyväntuulisuutta vai suoranaista sääliä. Lapsi olisi asiallinen ihana itsensä ja mamma porskuttaisi klovnina.
Eilen illalla sain jälleen osallistua siihen kirjoittajaryhmään. Nyt en nukkunut ponniin, niin kuin edellisellä kerralla. Tapitin siellä puoli tuntia ennen muita, intopiukkana täristen. Siis etten vain missaa mitään. Ilta oli todella värikylläinen tekstien muodossa. Kuinka loistavia kirjoittajia löytyy pieneltäkin paikkakunnalta. Aah, henkäilen vieläkin.
Mutta nyt mun pitää oikeasti pistää töpinäksi, tästä tulkoon kaunis ja värikäs päivä!

Kappas olemmekin jo iltapäivässä ja takaisin kotona. Meillä oli hyvä reissu, mutta kauhean raskas. Nyt olen ihan lapatossuna ja veto pois. Reetta jaksoi hyvin, mutta pirttihirmustui heti kotona. Lääkärin sanoin asiat Reetalla ovat "mainiosti". Veriarvot, ne jotka tiedän, Hb 128, tromb 248, leukk 3,3 ja neutrogiilit 1,1. Eli kaikilla suunta ylöspäin. Kävimme samalla puhallustesteissä. Seuraava käynti reilun kuukauden kuluttua, keuhkojen kuvantamisien ja hammaslääkärissä käynnin kera. Näin ainakin nyt ovat suunnitelmamme. Osa verikokeista on vastaamatta, mutta kaippa niistä kuuluu, mikäli jokin mättää. Siihen luottakaamme.
Törmäsimme myös oikeisiin klovneihin, joiden kanssa puhuimme asiaa erilaisista pieruista ja tiputanssista. Aihepiiri tuntui heilläkin lähtevän hiukan lapasesta, kun meidän kanssa pääsivät tekemisiin. Samalla tuli sellainen improvisaatiokyky tsekattua. Ihan hyvin irtosi.
Osastolla kuulumiset ovat usein koskettavia, niin hyvissä kuin pahoissa asioissa. Elän niin kaikessa mukana, ihan päätä huimaa ja itkettää. Märisinkin asiaa äsken ja minulle sanottiin, että on tärkeää että kykenen yhä tuntemaan sympatiaa ja empatiaa muidenkin puolesta. Omat kauhukokemukset eivät ole tätä piirrettä poistaneet, en ole muuttunut tefloniksi. Toisaalta hyvä niin, toisaalta onko sitä pakko kyetä imemään kaikkien tunteet... Eli osastolla pyörähtämiset ovat todella raskaita aina, varsinkin jos on valmiiksi pörrännyt kaksi viikkoa, nukkunut huonosti ja herännyt ennen heräämistä.
Mutta mennessä oli mielettömän upea ja värikylläinen auringonnousu.

P.S. Pakko kirjoittaa teidänkin iloksi asia, jolle nauran yhä. Eilen kaverini katsoi niitä minun nostalgisia kolmikymppis pitkäsäärikuvia ja sanoi aikansa tutkittuaan "on siinä sunki näköä"! Voi ihanuus sitä naurun määrää, kun asiaa kikatimme. Tietenkin se oli juuri tuolla kirjoittajakurssilla, kyllä siinä mummut vähän jo katsoivat, kun ei meinannut tirskuminen loppua millään. Kiitos vielä kerran O.L.! Kannattaa tosiaankin välillä päästää ulos se mitä ajattelee. Loistavin laukaus aikoihin. Onhan se hyvä jos edes hitusen muistuttaa enää itseään, edes hitusen...