AURINKORANTUJA

Tiedätkös ensinnäkään mikä on rantu? Se on raita. Sellainen kuin vaikka matossa. Maanantaina luimme tekstejä moiseen vertaukseen liittyen. Ajattelin samaa aihetta yhteisesti avata.
Perintenen räsymattohan on kudottu vanhoista vaatteista, jotka ovat matonkuteiksi päätyneet. Muistan omasta lapsuudesta kuinka pussilakanat, paidat, liinat ja kaikki muut mahdolliset vaatteet kuteiksi leikkasimme. Kerimme kuteet tiukoille kerille ja matoksi kudoimme. Osaan yhä paukuttaa kangaspuilla, itse asiassa se olisikin aika koukuttavaa. Meditatiivista. Rantu ja idea kerrallaan ja vielä napakasti hakkaamalla kiinni. Minulle sopivaa.
Olen myös erinäisiä seinävaatteita kangaspuilla kutonut. Tapani mukaan kokeellista sellaista. Loimet olivat ihan alkuperäiset, mutta kuteina käytin jäkälää, heiniä, pajua, kanervaa, kaislaa ja mielikuvitusta. Yksi kauneimmista oli seinävaate, johon käytin mummuvainajani aikoinaan kasvattamaa pallavalankaa, jonka hän oli itse upeasti värjännyt. Kauniita ruskan sävyjä, joihin yhdistin heiniä. Tessa oli silloin ihan rääpäle, nukkui kaukalossaan tosi hyvin kun paukutin kangaspuilla menemään. Kyllä mummut ihmettelivät moista äitiä, joka saapui materiaaliensa, kassiensa ja lapsensa kanssa kutomaan. Toisaalta, minä vanha sielu, viihdyin jo silloin mummuseurassa.
Lapsuuden räsymatot ja niiden rannut olivat mielenkiintoisia tutkittavia. Tuo rantu on minun yöpaitani, tuo rantu on isän housut ja tuo rantu on mummun essu... Rannuilla oli monta oikeaa tarinaa kerrottavana.
Elämähän on kuin räsymatto, koottu eletyn elämän palasista. Miltä haluamme mattomme näyttävän. Tai miltä se näyttää vuosien saatossa. Välillä tuntuu, että kuteet ovat kovin tummia, harmaita, värittömiä. Onko lopputulos ahdistavan väritön, tylsä ja lamaava. Vai onko mattomme värien ja tunnelmien vuorottelua. Kunpa meillä jokaisella olis matossamme tasapainoisesti kaikkea. Tummat sävyt rauhoittavat ja antavat tilaa kirkkaammille, niille aurinkorannuille. Voimmeko purkaa osan pois tiukoille kerille, mikäli huomaamme kokonaisuuden muuttuvan liian synkäksi. Otetaanpa muutama rantu harmautta pois, lisätään valoa ja aurinkorantuja. Aurinkorannut ovat ilon, onnen ja positiivisuuden pilkahduksia. Niitä tarvitsemme.
Tänä aamuna minut on kontalleen jälleen saatu lasten taholta. Mieleeni tuli monta tummaa rantua, ahdistavaa. Mitä tein, no loukkaannuin, raivostuin ja mietin. Voi kuinka mietinkään, olenko itse ne aiheuttanut, ansainnut. Aikani kun asiaa olen tässä veivannut, märehtinyt. Olen päättänyt purkaa muutaman rannun epäonnistuneen itsetunnon matosta, juuri ne tummat, joita oli liika monta peräkkäin. Uhastakin puran ne tummat rannut, kerin tiukalle kerälle. Tosi tiukalle, etteivät ne vahingossakaan purkaantuisi. Otan uuden värin, pikkuhiljaa kude kuteelta kirkkaamman. Annan matolleni selkeän aurinkorannun, iloisen pilkahduksen. Kas kummaa lopputulos näyttää mielenkiintoiselta ja jopa tasapainoiselta. Aikoinani floristiaikoinani olen oppinut sanonnan "ei tule mestaria, jollei tee ja pura". Se on ihan totta, täytyy uskaltaa välillä purkaakin, jotta voimme olla oman elämämme aurinkorantumestareita.