KATO, AURINKO TOIMII

Ystävämme olivat meitä tiistaina sairaalalla vastassa. Reetta hyppäsi heti heidän kyytiinsä, kun minä hain asunnon avaimet. Saimme kokea ja nähdä Helsingin kauneutta Lauttasaaresta käsin. Ilma oli upea, tyyntä ja mielettömiä maisemia. Oli ihana jalkautua ja nähdä sekin puoli kaupungista. Saimme hyvää ruokaa ja olimme asunnolla vasta illansuussa. Näin meidän ei tarvinnut kärvistellä tuntikausia vieraassa asunnossa. Kaikin puolin koimme pehmeän laskun siihen todellisuuteen. Ensimmäistä kertaa saimme myös kämppäkaverin, samanikäisen pojan äidin. Kuinka tärkeää vertaistuki on, juttumme olivat heti syviä ja liikuimme samoilla aallonpituuksilla. Elämäämme tulee yhä uusia kohtaamisia, uusia ihmisiä. Tämän matkan varrella olemme saaneet kohdata valtavasti ihania ihmisiä, joihin emme varmasti muuten olisi koskaan törmänneet. Reetta ehti nähdä omaa tärkeää kaveriaan vilaukselta osastolla. Mitenkä tärkeitä ovat pikaisetkin höpötykset ja halaukset. Molempien tyttöjen kohdalla voi sanoa; kato, aurinko toimii. Kuinka iloisia, aurinkoisia ja elämänhaluisia pikkupimuja he ovatkaan.

Lausahdukseen törmäsin juuri äsken Positiivareiden sivuilla. Lapsi oli katsellut linja-auton ikkunasta ulos ja asian todennut. Kato, aurinko toimii, pitää tänä aamuna paikkansa ainakin minun kohdalla. Täysin. Tänään on siis jo perjantai. Mihin on koko viikko mennyt, onko aurinko kauheasti toiminut. Minun kohdallani tehokkaammin on toiminut kuu, upea täysikuu. Kuutamo on pistänyt valvomaan, kippuroimaan ja vähän taas valvomaan. Voiko pilvet ja sumuverho lieventää täysikuun vaikutusta. Sillä viime yö oli pilvinen ja kyllä minä olenkin nukkunut.
Toisaalta huokaisin äsken syvään, sillä tämä ja kaksi seuraavaa päivää ovat vailla kalenterimerkintöjä. Tyhjiä suunnitelmia, uskomattoman vapauttava tunne sekin. Tällaistakin kalenteria niin tarvitsen.
Kävimme siis Helsingissä, onneksi saamme olla jälleen kotona. Helsingin seikkalut määräytyvät vain ja ainoastaan sairaalan kautta. Ilman tätä savottaa emme sinne lentelisi, emme sairaalalle tahtoisi. Nämä ovat sellaisia pakollisia kohdattavia ja lusittavia asioita. Ei sen puoleen, emme sairaalalla yhtään ylimääräistä hapanneet, nostimme kytkintä aina kuin mahdollista.
Kato, aurinko toimii, ainakin lentokoneen ikkunasta saimme henkäillä upeaa valoa. Tiistaina oli todella aurinkoinen ihana kevätsää, kaikki rullasi kuin rasvattu. Keskiviikon paluulennolla saimme kokea auringonlaskun taivaalta käsin. Mieletön taivaanrannan jatkumo, mielettömät värit, mieletön rauha. Taivas on kaunis paikka.
Keskiviikon aikataulut rullasivat myös todella hyvin. Suorastaan minuutin tarkkuudella. Kohtasimme jälleen uuden lääkärin. Ensin tuntui, että haluan tilanteesta ulos, lätkimään, tutun lääkärin ja faktaa kehiin. Alkukankeuden jälkeen olin todella tyytyväinen lääkärisessioon. Onneksi en siis lähtenyt pakoon, vaan kohtasin. Iskin Reinonkin sauvabakteerit kehiin, sain niihinkin selkeitä vastauksia. Eli voimme jatkaa tällä tavoin, meillä on oikeita käytännön järjestelyjä ja niin edelleen niin edelleen. Eipä siitä sen enempää, koira sai pitää henkensä.
Reetalla ei ole päälle päin havaittavissa mitään käänteishyljintään viitaavaa, kaikin puolin tilanne näyttää loistavalta. Eristys ja vähämikrobinen ruokavalio jatkuvat seuraavat puoli vuotta, ainakin alustavasti. Sitten käynnistyy rokotukset. Keuhkojen kuvia ei ollutkaan missään tiimissä käsitelty. On sitä saanut siis vastauksia odotella! Toivottavsti niissä ei edelleenkään ole mitään kauheaa, odottelemme jälleen ensi maanantain tuumoritiimin kommentteja niiden osalta. Nyt Reetan kuvat pitäisi olla käsittelyssä, pitäisi niin... Minulta kyseltiin puhallustestien tuloksia, mutta eihän sellaisia ole otettu sitten elokuun alun. Hämmentää kerta kerran jälkeen tuo tiedonsiirto sairaaloiden välillä, pääsääntöisesti tieto siirtyy minun nupissani. Onneksi tuo muistikapasiteetti toimii suhteellisen tehokkaasti, mutta entäs jos heittäisin muistinvaraisesti väärän exeltaulukon kehiin. Mihin se johtaisi? Paniikkiin, ylimääräisiin tutkimuksiin jne. Monet epikriisit olivat tammikuun ajalta, käsittääkseni porskuttelemme jo kuitenkin pitkällä maaliskuussa. Eli pinnallisten tutkimusten ja joidenkin verikokeiden puolesta tilanne näyttää hyvältä. Mutta en uskalla huokaista kuin pätkän kerrallaan, sitä mukaa kun niitä tarkempia lyppi vastauksia saamme. Eihän se aina riitä faktaksi mitä näemme, sillä yhä kokeiden kautta saamme tietoja pintaa syvemmältä. Eilen illansuussa sain pikaisen puhelun Helsingistä, tähän mennessä tulleet vastaukset ovat hyviä. En taaskaan tajunnut mitkä kaikki vastaukset, sillä jalat menee hyytelöksi aina kun puhelu tulee sairaalasta. Mutta sain sentään johtolangasta kiinni, hyvältä näyttää, palataan. Kiitollisuuden aaltojen tunsin vierivän selässäni, sielussani, päässäni. Missä kaikkialla kiitollisuus voikaan vieriä, yllättävän laajasti vierii... Se riittäköön jälleen tässä vaiheessa.
Keskiviikkona kotiuduimme illalla vasta kahdeksan aikaan. Eilen ei aurinko tuntunut toimivan lainkaan. Vedin sellaisessa väsyssä, turnausuupumuksessa, ettei pahemmasta väliä. Aamuni kruunasi kahvinpöönien loppuminen, ei ainuttakaan pakettia, vaikka kaikki kaapit kolusin. Reetta osoitti väsymystään kauhealla kapinalla, kiukulla, itkulla ja riidanhaastamisella. Hypin seinille, halusin pois tilanteesta. Halusin omaa tilaa, hiljaisuutta, rauhaa, voimia, jaksamista, selväjärkisyyttä, aurinkoa ja suklaata. Söin jopa suklaapatukan, vaikka en ole koko vuonna moiseen dopingiin sortunut. Ei sekään auttanut. Vein Reetan ja koirat mummulaan, muutkin lapset olivat kierrätyksessä. Lusin homman kerrallaan ja jätin sellaiset lusimatta, joihin eivät paukut riittäneet. Todella inhottava päivä, mutta onneksi se on jo eilinen.
Viime yö oli todellakin tällä viikolla ensimmäinen, jonka sain niin sanotusti nukuttua. Kuinka paljon hyvät yöunet merkitsevätkään. Kuinka kaunis on täysikuu, mutta sekin aiheuttaa omat ongelmansa. Ihan niin kuin oma stressikramppi ei tarpeeksi valvottaisi,
pitää moinen korostua kuuhulluuden ja aidonkin hulluuden kautta. Mikä hulluuden muoto se onkaan kaikista pahin?
Saimme jälleen Helsingin lentokentällä Vip-kohtelua. Virkailijat alkavat olla jo tuttuja, joten hekään eivät turhia pingota. Saimme kuulla, että Reetta on mieluisimpia Vip-asiakkaita. Kait meillä ei tuo vaatimustaso ole kaikista kriittisimpää, hengailemme hymyssä suin ilman kankeaa protokollaa ja ilman henkivartijoita. Olemme omatoimisia ja leppoisia. Olihan siellä jälleen ulkomaalaisia herroja, joille näyttivät pokkuroivan. Nauroimmekin Vip-vessassa, että täällä me vain istumme ja Vip-pönttöön laskemme. Täällä ne prinsessat ja poptähdetkin samoilla pytyillä istuksivat. Reetta tosin matkan aikana mietti, voitelevatko kuninkaalliset itse voileipänsä, pyyhkivätkö he itse pyllynsä ja nostavatko he itse housunsa. Neiti tuli siihen lopputulokseen, että varmaankin prinsessana kyllä, mutta kuningattarena ei. Ainakaan Englannin kuningatar ei itse näitä asioita tee, mistähän moinen tieto on peräisin.
Neidillämme on uskomaton ruokahalu. Keskiviikkoaamuna ei tietenkään saanut ennen nukutusta aamupalaa syödä. Heräämössä, tuossa yhdentoista paikkeilla, neiti oli itselleen pillimehun tilannut. Kun pääsimme osastolle tilauksessa oli oikeaa ruokaa. Sairaalan hippukeitto sai tyrmäyksen, mutta onneksi sain hakea toiselta osastolta perunamuusia voisilmällä ja viisi lihapullaa. Näitä odotellessa neiti söi sämpylän ja kaksi paahtoleipää meetvurstilla ja maidolla. Kun saimme poistua sairaalasta alkoi Reetta seisovasta pöydästä haaveilemaan. Päädyimme, eristystä uhmaten, pieneen ravintolaan. Siellä meni jälleen leipää, vettä, annos maalaisranskalaisia, jäätelöannos kaikilla sallituilla herkuilla ja drinksu. Lentokoneessa nälkä jälleen vaivasi ja neiti ruisleivän mehulla itselleen tilasi. Välillä hän naposteli makeisia, hätävaraeväitä. Kotimatkalla Reetta alkoi jälleen nälkää valitella ja mietti grillille pysähtymistä. Onneksi päätyi puhelimitse tilaamaan iskältä ruokaa ja kauniin kattauksen. Selvisimme siis ilman ruokaa ja grilliä tuon kotimatkan. Kotipihalla Reetta jo taksin ikkunasta  katseli, onko keittiössä palveluskunta valmiudessa. Olihan se, onneksi, sillä nälkä oli jälleen kauhean kova... Ei siinä auta kuin päätään puistella ja antaa sitä ruokaa, sillä nälkäisenä lapsemme on sietämätön.
Turvatarkastukseen astelimme sitten jälleen kassialmoina. Siellä röntgenissä vilisi noin viisitoista noitahattua ja noitien samettisia hansikkaita, helmiä sadoittain, kristallivitkuttimia ja perhostikkuja. Saivat siinä miettiä tarkastajat, haluavatko tarkemmin kassejamme tutkia tai hattupaketteja avata. Päättivät olla avaamatta, hiukan virnistelivät kylläkin. Niin mitäkö me noitahatuilla, no sehän on tämä lähetyvä Pääsiäinen ja sitä rataa. Eipä siitä sen enempää, mutta niille löytyy kyllä käyttöä. Jos ei muuten niin mammat niissä sadetta kesällä pitelee. Eilen Pasi tosin noitahatussaan takaterassilla heilui. Kaino-polo ei iskää tuntenut ja rähisi sylissäni peloissaan. Meillä on myös yövieras, joka näyttää nukkuvan yksi hattu päässään. Tästä päivästä taitaa tulla ihan kiva, sillä olen myös aamukahvia saanut juodakseni. Olen herännyt ihan ilman ongelmia, silmät vai räpsähtivät auki. Tunnen olevani levännyt, tunnen kuinka tekstejä virtaa minusta ulos, tunnen olevani voimissani. Kamareista kuuluu myös positiivisia virtauksia. Aurinko toimii koko huushollissa. Tarkemmin kun ulos katsoo, ei pilvien takaa näy pilkahdustakaan auringosta. Mutta kato, sisäinen aurinko toimii. Se on jälleen tämän päivän tärkeä oivallus.