Kuulin yöllä, että sain tekstarin. Aamulla vasta sen lukaisin, sillä minulla oli niin hyvä nukkuminen kesken. Sieltä oli Ukkokulta ikäväänsä tekstaillut. Kuinka kauas pitää mennä, kuinka kauan olla, jotta voi tuntea ikävää. Voiko ikävää tuntea arjessa, siinä samassa jota elää joka ikinen päivä. Tajuaako sitä, osaako sitä hahmottaa. Mikä määritellään ikäväksi. Milloin ikävää voi tuntea? Saa tuntea? Miten ikävä mitataan. Onko se millään tapaa mitattavissa, määriteltävissä. Voiko ikävää liioitella tai vähätellä.
Ikävää on niin monenlaista ja monesta syystä johtuvaa. Lapsilla oli ikävä iskää jo ennen reissuun lähtöä, he itkivät valmiiksi ikäväänsä. Toki taas tällainen ikävä tekee hyvää, kun se on hyvää ikävää. Hyvää sillä tavalla, ettei se ole tullut pahan kautta. Välillä on hyvä saada etäisyyttä, jotta voi kokea ikävää. Tajuta asioita kun niitä voi peilata kauempaa, joskus kaukaa voi nähdä selvemmin.
Kuinka valtavaa ikävää kaikkialle olenkaan kokenut Reetan sairauden aikana. Olen ikävöinyt kotia, Reetan menetettyä lapsuutta sairaudesta johtuen, helppoa elämää, muita lapsia, yhtenäistä perhettä, itseäni, työyhteisöä, huolettomuutta, normaaliutta, kahvikuppia, lemmikkejä, imuria... Miten ihmeessä voikaan ikävöidä imuria, no kyllä voi, kun on tarpeeksi kaukana pakotettuna ja eristettynä. Olen ikävöinyt myös omaa kevytkenkäisyyttäni, sitä elämän kuplintaa. Olen ikävöinyt hengitystä, joka ei ole täynnä tuskaa. Levollista oloa. Olen ikävöinyt ajatuksia, jotka ovat huolettomia. Ajatuksia, jotka ovat keveitä ja jotka eivät tiedä liikaa.
Joskus ikävä pulpahtaa pintaan odottamatta, täysin yllättäin. Onko se fyysistä ikävää, ihan konkreettista kosketusta. Olen löytänyt myös henkisen ikävän, siis sellaisen määrittelemättömän. Kaihomielisen. Yhteenkuuluvuuden ikävän. Ikävöin keskusteluja, huumoria, avoimuutta, sellaista henkistä kosketuspintaa.
Voin vain kuvitella kuinka tuskaista on ikävä, silloin kun toinen on lopullisesti ja kokonaan pois. Otettu, riistetty meiltä. Se on raakaa, kohtuutonta, repivää ja riistävää ikävää. Se on sekä henkistä, että ruumiillista. Ei voi tuntea kosketusta, ei nähdä. Ei voi saada vastauksia, ei olla läsnä. Kuinka sellaisen kanssa voi oppia elämään. Toki, eihän monellakaan ole muuta mahdollisuutta, harvaltapa kysytään jaksatko elää tällaisen ikävän kanssa joka sinulle on tarjolla. Se vain annetaan. Toki ikävä muuttaa muotoaan ajan kanssa, sen kanssa on opittava elämään. Löydettävä tapa, kuinka se kanavoituu. Mutta ikävällä on tapana pulpahdella siitä huolimatta yllättävissä asioissa. Ikävä syntyy muistoista, se voi syntyä henkäyksestä, häivähdyksestä tai ajatuksen vilahduksesta.
Miltä tuntuu, kun tunteet on tyhjiin pumpattu. Tyhjäksi imetty. Ikävöikö silloin ikävän tunnetta, joka on tyhjäksi imaistu. Voiko kriisi lamaannuttaa ikävän tunteen, koteloida sen ikävällä tavalla. Ei anna sille lupaa, jottei se ota liikaa valtaa. Kuinka paljon tunteita kriisi voi lamaannuttaa, aika paljon on minun vastaukseni. Kriisi voi pitää krampissaan, otteesaan, tyhjiössään. Entäs jos se kramppi löysää ikävällä tavalla, läiskähtää hallitsemattomasti kasvoille. Niinkuin päin näköä läiskäisty kermakakku. Siinä se on, valuen. Roiskuen.
Eilen sain tyttöjen kanssa tehdä florsitisia hommia. Koristelut metsäläistyyliin. Kuinka ikävä sitä luovuuden tunnetta, kuplintaa minulla olikin. Oli ihanaa havaita, kuinka kanavat aukesivat ja pystyin käsin saamaan aikaiseksi vision joka mielessä pyöri. Otin kolme muksua mukaan, Reetan, Vernan ja Fannyn. Sain kokea juuri sitä tomeruutta ja yhteistyötä lasteni taholta, jota ikävöinkin. Kuinka koukuttavaa on nämä yhteiset projektit lasten kanssa. Meillä on ollut lukuisia näyttelyitä ja projekteja. Lapset eivät siis ole este, mutta tietyssä vaiheessa kyllä jonkinlainen hidaste... Varsinkin, kun piti imettää tuplat, kun olisi oikein ideat sykkineet. Ikävöin niitä aikoja, kun lapsuuskotini maataloushallissa väkersin näyttelytöitä. Lapset istuivat jäkälien, kukkien, kippojen ja kuppien seassa pöydällä. Tuplat nukkuivat levollisesti vaunuissa. Minulla on ikävä niitä metsäretkiä, jolloin ei tarvinnut miettiä itiöitä ja homeita. Metsässä sai lumoutua materiaaleista, pinnoista ja tunnelmista. Onneksi eilen sain kokea häivähdyksen entisestä. Siellä me kumpparit lonksuen keräsimme oksia, kävelimme kestohangilla, näimme ideoita, fiilistelimme.
Illalla olin aidosti ja oikeasti väsynyt. Olin fyysisesti uupunut, sormet hellänä. Ihana tuntea ikävä myös fyysisesti, tekemisen kautta. Illalla nukahdin laumani kanssa aidosti uupuneena, voi kuinka ikävä sitäkin tunnetta minulla oli ollut. Olenhan ollut pitkin kevättä ja kuluneen ajanjakson aikana useinkin uupunut, todella uupunut. Mutta eilen se oli erilaista, normaalimpaa. Voi kuinka olenkaan sitä olotilaa kaivannut. Ei ole sama asia rääkätä itseään väkisellä, siis vaikka punttisalilla tai uima-altaassa kaakeleita laskien. Olen mitä selkeämmin tekevä ihminen, touhottaja ja aikaansaava. Sellaista itseäni olen niin ikävöinyt.
On siis lauantai ja nousin ylös kuudelta. Lauma lapsia, omia ja naapurin, heräsi samaan aikaan. Aika aamuvirkkuja, myönnettäköön. Ulkona on pirtsakka pakkassää ja upea aurinko. Meillä on tälle päivää myös yksi ikävä homma, homma joka on pakko tehdä, jottei siitä seuraa ikävää sanahelinää. Kyse on siis auton siivouksesta. Lähti tuo luovuus hiukan eilen lapasesta ja nyt automme on todella ikävässä kunnossa. Luovassa tilassa. Lapsetkin sen illalla tajusivat ja päätimme siivota sen ennen iskän paluuta. Olisi vähän ikävä ylläri, jos emme sitä tekisi.
Meillä oli vähän jännäkin seikkailu eilen. Löysimme monia karhunpesiä, peikonluolia, kuulimme outoja ääniä ja näimme villikoiran. Tällä villikoiralla tosin oli panta kaulassa, jossa luki "Tuisku". Koira näytti sharmantisti harmaantuneelta ja huumorintajuiselta. Tuisku seurasi meitä kaikkialle, kantoi oksia ja leikki muksujen kanssa. Verna halusi yhden kepin kotiin asti muistoksi, koska villikoira oli sen hampaillaan katkassut, hieno muisto siis eilisestä. Meillä oli auton peräkontti auki, kun pakkailimme sitä samalla. Jonkin ajan kuluttua palasimme autolle ja villikoira oli kiivennyt sisään. Siellä se materiaalien seassa nukkui, kuin omassaan. Lapsista tuntui, että se haluaa muuttaa meille. Ikävä todeta, mutta jätimme sen kuitenkin keikaroimaan sinne kotikonnuilleen. Lapsille ehti jo tulla sitäkin elikkoa ikävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti