Olen niin hämilläni, hengästynyt, ulalla ja aivan pihalla kaikesta tapahtuneesta. Olen ollut valtavan stressipäänsäryn kourissa pari vuorokautta, nyt kenties löysää... Säpsähtelen, varsinkin öisin, todellisuuteen. Epätodellisuuteen. Epäilyyn. Pitää avata silmät ja paikallistaa olinpaikka. Nipistää nahasta, välillä ravistaakin itseään. Välillä valvotuttaa, näen painajaisia. Uni odotuttaa, kouristaa pelko. Kouristaa kulunut vuosi, muistot, tilanteet, tapahtumat. Näen sairaalapainajaisia, epätietoisuuspainajaisia, kauhupainajaisia. Välillä olo on huojentuneen kevyt, toiveikas. On paljon perheitä, joiden puolesta toivoisin, että hekin saisivat kokea toivoa ja nähdä valoa. Saanko itse jo luvan kanssa vähän löysätä, uskallanko yhtään. Pasi aamulla laskeskeli, että on päivä +44. Me olemme niin kauhean alussa kaikessa, eipäs todellakaan huokailla liikoja.
Kotona sairaalakierre ja se todellisuus sumenee, hämärtyy ja unohtuukin. Tuntuu, ettemme olisi olleet poiskaan. Ihan entiseen malliin huutoa kuuluu, ovet paukkuu. Pölyä ja koirankarvoja kertyy samalla tahdilla. Pyykkiä myös. Meidän matkalaukut odottavat vielä perusteellista operaatiota, ei ole vielä rahkeet riittäneet. Eilen sain tehtyä ja juostua paperiasioita urakalla. Byrokratia ei odottele, mutta vie valtavasti voimavaroja. Mutta pakko hoitaa.
Eilinen meni oikeastaan hämmästellessä kaikkea. Sen verran kävin kaupassa, että sain hämmästellä ihmisiä. Kuka tuokin oli, mistä tunnen, mistä pitäisi tuntea. Näyttää tutulta, nimestä ei hajuakaan. Vierailla paikkakunnilla on saanut vain haahuilla. Toisaalta täällä on kodikkaan tuttua ja turvallista. Mutta epätodellista. Olen ajanut myös autoa, yhtäkkiä sekin opittu taito pulpahti parin kuukauden jälkeen pintaan. Yllättävän vapauttavaa ja epätodellista sekin. Polkupyörä ja julkiset ovat nääs viime aikoina tulleet tutuiksi.
Reetan aamut alkavat nihkeästi, kun illalla nukahtaminen venähtää. Koen puistattavaa paniikkia lääkkeistä, varsinkin hylkimisenesto sellaisista. Aikataulujen pitäisi olla säännölliset. Joka risauksesta minun kuuluu olla tietoinen ja jyvällä. Myös juomaa pitää mennä ainakin 1500 milliä, jotta maksa voi hyvin. Jatkuvaa taistelua, kiristystä, perässä juoksua ja uhkailua. Kyllä lapsi osaa minulle noista paniikin lietsoa, halutessaan olla todellakin hankala. Mutta miksi noin pitää tehdä, kun ei ole vaihtoehtoa. Kiusa se on pienikin kiusa ja tuloksen näkee taatusti nopeasti kun mamma alkaa savuamaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti