AIVOPIERUJA

Eikös olekin kaunis otsikko, meistä todella hauska. Kuulimme sen telekkarissa, meihin se upposi ja räjähdimme nauramaan. Todella sivistynyt, niinkuin mekin. Tajusin, etten ole koneella käynyt päiväkausiin, ihan on unohtunut moinen. Aika on mennyt ihan vain maallisilla asioilla ja oivalluksilla.
Tässä on siis mennyt liki viikko, joten ajattelin teille muutaman aivopierun kirjoittaa. Siis asioita, joita on viikkoon mahtunut.
Vernalla on paha röhä, joten neiti jäi elikoiden kanssa mummulaan hoitoon. Muut tulivat sitten Ouluun syyslomailemaan. Varmaan kiinnostaa, kuinka Reetalla menee. Neidillä menee lujaa ja ihan hyvin. Perjantain verikokeet kertoivat arvojen olevan nousussa, myös ne neutrofiilit. Ihossa on ajoittain lehahtelua, siis nousee nokkosrokkomaisia laikkuja jotka sitten häviää. Otsassa hiukan röhelöä ja jalkapohjat hilseilee. Lääkitykset on ennallaan. Virustulokset ovat yhä alle mittausrajan, vain se yksi arvo on ollut koholla. Käsittääkseni Helsingissä tästä syystä palaveeravat, miten jatketaan. Vastauksia ei ole vielä kuulunut. Tiistaina otetaan jälleen laajat kokeet, jospa vastaus siihen mennessä tulisi. Joka tapauksessa kahden viikon lääkitys alkaa olla tiputettu, sitten siirrytään kerran päivässä tiputteluun. Sekin antaa vapauksia huomattavasti. Ei ole niin tiukkoja aamuherätyksiä, vaan voi vähän sovitella.
Sitten niitä aivopieruja, eli oivalluksia ja sattumia. Ajelin tornitalolta Reetta tarakalla. Yhtäkkiä Reetta alkoi huutamaan oravasta. Lähimetsässä oli kuulemma orava, joka seuraa. Hyppäsin alas pyöränselästä, jolloin Reetta sai jalkansa nostettua ylös penkille. Nauroimme räkänä, kun Reetta huusi pelkäävänsä että orava puraisee. Hirveää huutopaniikkia ja naurua sekaisin.  Niin se kuulkaas orava kurkisti sitten viimeisen puun takaa, oli ihan oikeasti seurannut. Ihana viikari katseli sieltä häntä sätkien.
Harrastimme tornissa myös hissikilpa-ajoa. Kumpikin otti omansa, sitten kilpailtiin kumpi on nopeammain perillä. Tajusin vasta kilpailujen jälkeen ne ikärajoitukset hissillä ajoille. Tajusin myös, että silloinen lakko sotkee huoltoja. Niin sikäli mikäli hissit jumittuisivat saisi ehkä odottaa tovin, ennenkuin löytyisi auttaja. Sitten otimme järjen käyttöön.
Päätimme tehdä asunnolla köyhiäritareita. Reetta tosin puheli laihoistaritareista. Sopiihan sekin nimeksi, hauska oivallus tuokin. Tosin ei niillä ainakaan laihana pysy, jos niitä mättää enemmänkin; päälle hilloa, jäätelöä ja kinuskikastiketta.
Oli kuulkaa jälleen muutama hankaus ilmassa, kun yritimme elää kaksiossa sopuisasti. Tytöt kiukkusivat ihan ilmanaikoisista asioista. Välillä oli otettava aikalisää, vierihoitoa, yksilöhuomiointia, saunomista ja kainalorutistuksia. Onhan noilla varmasti ollut ikävä, mutta pitääkö se puskea kiukun kautta esiin. Olisi paljon helpompaa tulla suoraan kainaloon ja myöntää ikävä. Ettei niitä tarvitsisi sätkypotkuraivareiden takaa selvitellä. Mutta tämähän on se vanhemman rooli.
Perjantaina lähdin isompien kanssa tuulettumaan kaupungille. Shoppailua, muutama aleryysy ja suihkusaippua. Niillähän saa muutaman positiivisuuskiksin aikaiseksi. Hämmästyin myös kampaamojen hinnoista. Vein typyt hiustenleikkauksille. Peräti 7 euroa halvempaa, kuin meidän omissa kampaamoissamme. Eli kaksi päätä, säästö 14 euroa. Niillä säästöillä sitten ostimme leivosherkkuhetken! Nam! Harvoin se näin päin menee, yleensä aina on ollut hinnat korkeammat Oulussa.
Olettekos miettineet sitä, että jokaiselle on annettu saman verran nahkaa. Tytöt olivat tätäkin miettineet. Näinpä siis, jos ihminen on pitkä nahka venyy koko matkalle. Eli kuulemma lyhyissä ihmisissä on enemmän pulskia, koska niiden nahkassa on varaa venyä myös leveyssuunassa. Pitkissä ei ole pulskuutta niin paljon, koska nahka ei riitä. Tämän kaikki kolme selittivät yhteen ääneen, joten olihan se uskottava. Aika simppeli selitys tuokin. En ollut tuotakaan aikaisemmin ajatellut.
Minä ja Tessa ajelimme eilen iltapäivällä kotiin. Reetta roikkui Fannyn kainalossa, joten jätimme sen kaveriksi. Fanny kun jaksaa kuulemma hyvin leikkiä ja puuhailla Reetan kanssa. Toivottavasti koulusta löytyy jälleen ymmärrystä parin poissaolopäivän suhteen.
Vernallakin alkoi olla jo ikävä, sillä tuppisuumme lähetteli monta tekstaria ja soitti monisanaisia puheluita. Vierihoito mummulassa oli ollut tehokasta, sillä nyt Verna viimeinkin kiinnostui kutomisesta ja opetteli sen. Aikoi kutoa minulle sukat... Yöllä Verna oli kuulemma nähnyt unta, että langan väri olisi vaihtunut.
Kyllä kuulkaas koirat pomppivat korkealle naama hymyssä, kun mamma saapui. Aamulla koirat hyppäsivät sänkyyn heti kun havaitsivat minun heränneen. Sain itsekin vierihoitoa Vernalta ja Tessalta, niitä oli pitkin ja poikin koko sängyn mitalta. Oli kättä ja jalkaa kaulalla. Koirat puhuivat unissaan, sätkivät myös. Itse olin taas pihalla kuin pipo, kuka olen ja missä. Muutaman kerran piti asiaa hämmästellä yölläkin. Eilisen olin jälleen stressipäänsäryn kourissa. Koko matkan suorastaan oksetti, kun niin särki kovasti. Oikaisin kaikessa, ostin valmista ruokaa ja vaivuin hiljaisuusvastuuttomuushorrokseen. Istuin hierovassa tuolissa, saunoin, join teetä ja relasin. Näinpä tänään ei siis kiristä eikä purista, tehosi moinen nollaus. Olin jälleen vieraantunut kodistani, en muistanut edes seinien uutta maalia. Kukatkin alkavat olla entisiä, lehtiä tippuu ja nuupottavat raukat. Eivät näytä kyllä ammattilaisen kukkasilta. Pihakin on kokenut syksyn, yhä enemmän talventörröttäjiä ja tyhjiä karoja. Niin moni asia jaksaa hämmästyttää kun on tilaisuus hämmästellä. Jotenkin sairaalassa ajan- ja paikantaju hämärtyy.
Ostin eilen itselleni kirkkaanpunaiset kumpparit, nyt haluan metsään koirien kanssa. Odottakoon pyykit, paperityöt ja siivoukset. Ehtiihän tuota myöhemminkin moiset hoidella. Jos kykenin eilen silmäni noilta sulkemaan, miksen siis tänäänkin. Eiku mehtään!!! Josko sielläkin saisi muutaman aivopierun aikaiseksi.