Olen pyöritellyt mielessäni kuvajaisia muureista, raunioista ja laulanut Jerikon muureista. Kahelia, myönnettäköön. Kun sunnuntaina tajusin olevani kuumepiikistä johtuen täysin hermoraunio, niin siitä tämä kuvaus ilmeisesti sai alkunsa. Toivottavasti vuosien kuluttua tämä matkamme on kuin muinaisjäänne, rauniot tuolla jossain. Jokunen paikka on napakasti pystyssä, muurit olemassa. Toisin paikoin ei näy ehjää kohtaa. Osa on murentunut itsekseen, osa taas pamautettu astomeiksi, pölyksi, murusiksi. Tämä muuri kuvastaa tätä matkaa, välillä on pommi osunut ja tehnyt selvää jälkeä, osa kohdista on säilynyt koskemattomina. Siltä tuntuu, kun uusia mutkia tulee matkaan. Kun omat hermot murenee, paukahtaa atomeiksi vie jalat alta. Vieden kuulon, tunnon, todellisuuden. Kun vähän aikaa vain on pelkkää huminaa ja pöly alkaa laskeutua. Sitä havahtuu miettimään, mihinköhän osui ja kuinka tuhoisin seurauksin. Pikkuhiljaa saa rauhoitettua itsensä ja pystyy rankalta pölyltä hengittämään. Saa hiukan happea ja näkee jopa metrin päähän. Mutta kylkeen, omaan muuriin jäi jälleen lommo. Onneksi ei sentään tällä kertaa mennyt läpi asti, jätti osan pystyyn. Kun kävelee jonkin muurin vierellä se vaikuttaa vahvalta, on pysynyt pystyssä monissa pommituksissa. Luulisi sen olevan haavoittumaton, kunnes seuraavassa pätkässä onkin vain pelkkää romua, raunioita, rippeitä ehjyydestä. Kappas, tämäkinkö voi murentua noin pieneksi, korjaamattomaksi romuksi.
Toivottavasti muurimme on loppupeleissä kuitenkin havaittavissa. Toivottavasti muurimme saa olla rauhassa ja sammaloitua. Niin, että sammalta kasvaa myös hajonneissa kohdissa, murusissa ja raunioissa. Kauempaa katsottuna muuri on yhtenäinen omine raunioineen, muurin ääriviivat ovat yhä havaittavssa. Muuria peittää kaunis rauhallinen, syvä sammalpinta. Lintuperspektiivistä katsottuna lopputulos on yhtenäinen, mielenkiintoinen, monimuotoinen, ilmeikäs ja kaunis. Ei ollenkaan tylsä ja ennalta-arvattavissa.
Olen ollut osastolla jo tunnin, vaikka tulinkin armottomasti myöhässä. Kello on nyt kymmenen ja lapsemme vasta venyttelee ja hieroo silmistä unihiekan rippeitä. Eli unta siis piisaa kellonympärys yössä. Näin ollen väsyselitys kuumepiikille on aika hyvä. Selkeä univaje voi siis paukauttaa kuumeen pintaan, kun elimistö joutuu ylikierroksilla pinnistelemään hereillään. Varsinkin, kun elimistöllä on uudesta kantasolusta johtuen muutakin pinnisteltävää. Eli on annettava lepoa ja latautumisaikaa oikein kunnolla. Paas kattoo nyt loppuviikosta, kun muu syyslomaporukka saapuu luoksemme, lipsutaanko silloin hiukan. Mutta palataan sitten tiukasti hyväksi havaittuun toimintamalliin. Pian olemmekin sitten jo kerran vuorokaudessa tiputuksissa. Eilen laskeskelin viikkoja. Tähän samaan sairaalaputkeen pamahtaa myös se Helsingin reissu. Sitä on suunniteltu 16.11. Eli enpä jälleen 18.10. aamulla tiennyt missä olemme ja monenko mutkan jälkeen olemme kuukauden päässä. Tämäkinhän on vasta suunnitelma. 9.11. on jälleen keuhkojen kuvantaminen ja niiden sieniepäilyksien tarkistaminen. Tässä tohinassa tajusin jopa ajoissa perua omat hammasoperaationi, niitä olisi ollut perjantaina ja maanantaina. Nyt mietityttää, kuinka sumplitaan 14.11. mun nilkkani magneettikuvaus Ouluaisissa. Minkälaisen toiminta- ja toteutuskaavion siihen rakennamme. Toistaiseksi pelitän yhä ilman kalenteria, vedän muistinvaraisesti. Paas kattoo, kauanko kapasiteetti riittä. Milloin se tilttaa. Ei se tilttaa, kun on tähänkin asti pelittänyt! Nyt aamupalalle ja starttaamme tämän päivän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti