Viime päivinä olen miettinyt tätä ajanjaksoa, elämää. Se on kuin tyhjiö. Olemme tyhjiöpakattuja. Välillä imetään kaikki ilmat pois, niin että kuoret ovat aivan kiinni, iholla. Välillä taas samaan tyhjiöön pumpataan uutta ilmaa, onpahan jälleen tilaa hiukan liikkua. Mutta ne kuoret ovat kuitenkin tiiviisti ympärillä. Olo kuin leijumista tyhjiöpallossa, melkein kuin avaruudessa. Välillä tässä tyhjiöstä kuulee ulkopuolelle, välillä tyhjiö on täysin äänieristetty ja hiivatin paksu.
Lauantaina saimme sitten niitä tiistaina otettuja virustestejä. Ne kertoivat lukujen olevan raja-arvojen sisällä, huomattavasti alhaisemmat kuin edellisellä viikolla. Hyvä niin. Mutta tänään sain kuulla, että lääkitys viruksen osalta viedään suunniteltusti loppuun. Sekin on ihan hyvä niin. Mieluummin hoidetaan kunnolla, kuin jätetään hoitamatta. Lauantaina nukuimme jälleen ponniin, heräsimme vasta 08,09 vaikka lääke piti aloittaa ja kahdeksalta. Kyllä tulimmekin taas lujaa, minulla hiukset märkänä ja osa vaatteista unohtui pukea siinä tohinassa. Syykin löytyi, kännykkäni ei herättänyt viikonloppuisin ilman erityisasetuksia. Luulin jo olevani niin tiiviissä tyhjiössä, etten ole kelloon herännyt. En onneksi ollut.
Reetta jaksaa hyvin, kokkaa, syö, ulkoilee ja porskuttaa. Eilen illalla, siis sunnuntaina iski jälleen kauhuskenario meikäläiselle. Reetalle nousi kuume lähes 39 asteeseen. luulin saavani p....halvauksen siihen paikkaan, kun niin pelkäsin. Reetta totesi sen olevan vain väsy- ja touhukuumetta, sillä muuten neiti oli oireeton. Niin ei muuta kuin kuumepiikki ja väsymys. Odottelin kauhulla verikokeiden tulokset, ihan hyvät ja noususuhdanteessa.
Lopulta raahauduin asunnolle nukkumaan tai lähinnä odottelemaan unta. Jälleen oli tyhjiöstäni vedetty kaikki ilmat pois. Yöllä heräsin ajatukseeni, onneksi Reetta on osastolla, jotta minä saan nukkua. Siis ajattelin itseäni ja omaa nukkumistani. Olin kauhuissani omasta ajatusmaailmasta. Mutta olen siitä suoraan keskustellut, saan minäkin olla väsynyt. Todellisuudessa olen ollut koko ajan tietoinen jokaisesta Reetan liikusta Helsingistä tulon jälkeen. Olenhan ollut se paras asiantuntija. Vaikka on ihanaa, kun lapsi saa olla yöt asunnolla, en ilmeisesti vastuustani osaa silloinkaan löysätä. Näinpä sallittakoon vastuussakin pieni tauko. Eli viime yönä Reetta nukkui aamulla puoli kymmeneen saakka ja minä kahdeksaan. Olemmehan lähes jokaisena aamuna nousseet seitsemän pintaan ja pinnistelleet myös illalla lääkkeenoton suhteen. Josko se lääkekin Reettaa väsyttää ja pakkovalvominen. Ihan hyvä ratkaisu ainakin muutama yö olla osastolla, jotta kumpikin saa noita univelkojaan lusittua. Siksihän osastolla on henkilökuntaa, jotka valvovat, että vanhemmat saavat levättyä. Minähän olen vain äiti, ei minun kuulu vetää siihen putkeen päivävuorojen päätteeksi vielä yövuorojakin. Ei siis ihme, että välillä olemme pyörineet tyhjiössä. Oivallus tämäkin. Tuolle kuumeelle ei siis löydy mitään loogista selitystä ja nyt porskuttelemme jälleen suhteellisen täydellä tyhjiöllä.
Reetan pahin tyhjiö on tällä hetkellä vatsassa. Mureaa ja mehevää lihaa, kuoripottuja. Eiku kokkaamaan. Pian tyhjiö ei ainakaan nälkää huuda.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti