Reetta on ollut nyt illasta alakuloinen, urvahtanut. Onko olotila sellainen todellisuudessa vai haetaanko sympatiapisteitä? Kertoisko joku. Koko päivän olen yrittänyt olla lietsomatta paniikkia syömisistä, juomisista ja kaikesta. Lämpötila on ollut 37,3 astetta, ei kuitenkaan kuumetta. Minulle tuottaa suunnatonta epäonnistumisen tuskaa, kun ruoka on ongelma. Varsinkin jos se ei maistu. Mielestäni olen suhteellisen hyvä kokki, monipuolinenkin. Muut ovat syöneet hyvin, mutta Reetta pyörittelee lautasella ja sitten menee poskesta poskeen, lopulta jäähtyy lautaselle. Seuraan vierestä panikoiden, itku linssissä. Mikä on?
Reetta leipoi kaksi annosta muffinsseja Fannyn kanssa, mutta söi vain yhden. Ei maistunut nekään. Olen tehnyt ruuaksi kanaa ja riisiä, illalla oli lempparipihviä. Eiku pyöritellään ja katsotaan kuin spanieli silmät lurpallaan. Sentään banaani meni, se oli vaihtoehtona kun ruoka ei maistunut. Saanko heitellä vaihtoehtoja kehiin, jos on ruoka-aika. Annanko muillekin muksuille saman vaihtoehdon; joo syökää mikä maistuu jos ruoka ei maistu... Kauhea kierre. Ollakko reilu vaiko epäreilu.
Paniikissa kävin vielä kaupassa. Ostin pipareita, suolakeksejä, suolakurkkuja, karjalanpiirakoita ja limpparia. Annoin coctaillasit, jäitä ja pillit. Jäitä, mehutiivistettä, limpparia ja pilli. Kuin baarissa. Oma coctail. Onneksi Reetallekin alkoi maistumaan, pipareita samalla. Aamulla aloitimme nesteiden mittaukset. Hyvin on tänään mennyt juotavia, olemme noin 1800 millissä, hyvä sekin. Mutta silti panikoin. Vapisen ja tuntuu, että repeydyn. Mikä on kun ei maistu. Äitinä en paljon muusta voi huolehtia, kuin lääkkeistä, ruuasta ja juomasta. Tunnen itseni niin epäonnistuneeksi, kun ei homma pelitä. Raivostuttaa jatkuvasti ottaa kiristyskeinot kehiin, jos et niin... Ja jos et niin...
Kaiken tämän savotan keskellä lapsellakin on oikeus kiukuta, mutta noitukoot vaikka ja paiskokoot ovia, kunhan ruokaa ja juomaa menee. Sietämätön pinne olla äiti ja vanhempi tällaisessa asiassa.
Reetta hakee sympatiapisteitä sanomalla, että onkait hänelläkin oikeus olla väsynyt. No on, mutta millä tavalla väsynyt. Mitä väsyä se on, ajoissa nukkumaan. Vai onko se infektioväsyä, eiku sairaalaan. Onko se aliravitsemusväsyä, eiku nenämahaletkua kehiin. Kun tuota väsyäkin on niin hiivatin monenlaista. Itse olen ollut tänään myös väsynyt, mutta kenties viimeöinen vastuu väsyttää. On välillä rankkaa olla asiantuntija näissä nahoissa.
Näistä nahoista tulikin mieleen, ostin uudet kengät. Miksi jouduin ottamaan numeroa suuremmat kuin aikaisemmat. Kaikesta sitä tuleekin ongelma. Onko lesti muuttunut, leikkaus eri kohdassa, vaiko jalkakin läskistynyt. Kauhea kriisi moisesta. Itsetuntokriisi. Tämän vuoden aikana vaatekoko on muuttunut tuntemattomaksi, samoin vaatemallit. Olen pihalla kuin pipo. Kainokin tykkää velloa päälläni nojatuolissa. Pasi siihen kommentoi, että olen niin pehmeä. Hitto, onhan se nyt hienoa olla pehmeä makuualusta koiralle. Voi vitsi, kuinka ihanaa, koiran makuualusta! Kävin saunassa pitkän kaavan mukaan ihan yksikseni. Oli ihanaa olla vain hiljaa ja löylytellä, ei tarvinnut selittää edes Reinolle syntyjä syviä. Reino tosin näytti erittäin pettyneeltä, kun laitoin oven kiinni nenän edestä. Morkkis siitäkin, edes koiraa en kykene pitämään hyvillä mielin.
Mutta nyt tämä mamma skarppaa. Pistän pinoteksia pintaan, koltun niskaan ja ne uudet kengät jalkaan. Lähden humputtelemaan kaverin kanssa. Tavoitteena tanssituttaa noita humppajalakoja ja mennä Finlanderssien keikalle. Aamulla kahdeksalta Pasi jo kyseli, joko menemme. Soittelin kaverin miehelle iltalomalupaa aamulla kymmeneltä, senkus, oli vastaus. Jotenkin teki mieli uhmakkaasti jäädä kotiin, kun noin hanakasti ukkokullat haluavat meidät illalla pois kotoa ja tanssimaan. Pitäisikö tuostakin vetää herneet ja olla huolissaan. Reetta aikoi stailata minut, kuulemma jotakin piristävää päälle. Minä kun olisin niin umpimustissa lähdössä, jotta näyttäisin sirommalta tanssitettavalta... Josko laittaisin keijukaissiivet selkään, niin kaikki luulisivat, että suorastaan liitelen parketilla. Tosin meikäläisen kärsivällisyydellä on kauheaa lähteä perinteiseen lihatiskiin, jossa ollaan silleen tyrkyllä. Minä kun haluaisin tanssia heti, just ja nyt kun tanssituttaa. Olla nyt tyrkyllä viisi minuuttia, on suorastaan alentavaa. Ja naistenhaullakaan en enää uskalla hakea, toista se oli silloin kun olin nuorehko ja rohkeahko. Kas kummaa sain itselleni luotua tästäkin ikäkriisipaniikin tuoman tanssipaniikin. Joo, homma on todellakin hallussa. Mutta nyt pilkettä silmäkulmiin, sillä nehän ovat elämän peili...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti