NIMETÖN

Kuka minä olen. Saattaa mennä viikkoja sairaalaputkessa, ettei kukaan nimeltä kutsu. Olemme nimettömiä, äitejä ja isiä. Eilen sain viestin ystävältä, että häntä on kerran kutsuttu rankan sairaalaputken jälkeen etunimeltä. Kuinka hyvältä se tuntui ja kuinka siitä piirtyi sen hetkinen positiivinen muistijälki. Olenkin yksilö, nimellinen, nimetty ihminen.
Viimeisien viikkojen aikana ainakin kaksi hoitajaa on minua useasti etunimeltä huudellut. Se tuntuu ihan hyvältä. Olla välillä ihan oikeasti oma nimitetty ihminen, eikä pelkkä äiti. Säilyttää ripaus ominaisuuttaan, itsenäisyyttään. Toki me vanhemmat olemme toistemme kanssa päivittäin telemisissä myös, mutta emme tiedä toistemme nimiä. On niin helppo solahtaa tänne Reetan äitinä, Marleenan äitinä tai Kille-Kallen isänä.
Muistan itse viime syksyltä, että meni kuukausia etten tajunnut muidenkin olevan nimellisiä. Toki sukunimellisyys on yhä heiluva käsite. Onhan monia perheitä, joissa sukunimien viidakko on varsin runsas. Kaapissa merkkaamme tarvikkeet lastemme nimillä, emme omillamme. Helsingistä paluun jälkeen yksi äiti halusi ottaa meihin yhteyttä. Tietenkään hän ei muistanut sukunimeämme. Niinpä hän sitten soitti osaston kansliaan. Hoitajat eivät sitten saaneet sanoa nimeämme, joten kanslian puhelin tuotiin sitten minulle. Minun tarvitsi vain sanoa meidän sukunimi, jotta äiti soitti sitten numerotiedustelun kautta minulle. Huh, mutta saimme raatata. Kyllä äidit ovat nokkelia keksimään ratkaisuja. Puhelu oli toki äärimmäisen tärkeä, sillä heidän kolmevuotias poikansa oli ilmoittanut menevänsä meidän Reetan kanssa naimisiin. Pitihän asianosaisiakin siitä tiedottaa.
Täällä osastolla vanhemmat puhuvat todella avoimesti ja suoraan, oikeastaan kaikesta. On siinä uusilla kuulkaa sekaan tuleminen. Itse muistan vuoden takaa, kun luulin joutuvani hyeenalauman raatelemaksi tai ainakin piirittämäksi, kun kaikki halusivat tietää ketä, kuka ja mikä diagnoosi... No itse olen ihan samanlainen nykyään, mutta en todellakaan käy kimppuun väkisellä. Kyllä selän asennosta jo näkee, haluaako jutella, jalkaterän asennosta näkee haluaako paeta, otsarypystä näkee, mennäänkö nyt liika aroilla alueilla ja syvissä vesissä. Toki keskustelun voi aloittaa muullakin tavalla kuin paukauttamalla suoraan syöpäasiaan. Vaikka mustasta jäästä, ruuasta, talvirenkaista, kahvipaahdoista, desinfiointiaineista, turvotuksesta... Siinäpä ne oikeastaan ne muut aiheet olivatkin ja sitten asiaan! Räikeää, mutta ei todellakaan ihan niin totta. Osa vanhemmista haluaa pysyä totaalisen yksin, hiljaa, eristettynä ja lusia lapsensa kanssa hiljaisuudessa. Mutta itse olen tajunnut vertaistuen valtavan tärkeyden. Moni asia avautuu aivan uudella tavalla, jopa tuska helpottaa kun on kohtalontovereita ja voi samaistua. Ennen kaikkea tärkeää on tietää, että moni asia on voitettavissa. Ystävät osastolla valavat itsellekin uskoa paremmasta, toivoa ja tukea. Vaikka sillä hetkellä olisinkin juuri myrskyn umpisilmukassa tai pommit tulisivat kohti.
Ilokseni tajusin eilen, että kyllä niitä mustia silmänalusia ja silmäpusseja on miehilläkin. Yksi isä omiaan tuossa peilin edessä rullaili. Nauroimmekin, että pitää muistaa rullata symmetrisesti, niin ei ole niin outo ja pelottava näky. Ilokseni tajusin, että myös isät ovat hermoraunioita ja väsyneitä, mutta eivät suinkaan sitä niin helposti tunnusta tai näytä. Monta kertaa hermoraunioisät pakenevat tupakalle ja puhuvat sitten siinä savun seassa. Toki tekisi monta kertaa mieli itsekin vetää niin syvälle savua, että korvistakin tupruaisi. Josko se vähäksi aikaa lamaannuttaisi oman aivotoiminnan tai laittaisi yskimään niin että muut huolet unohtuisi. Välillä olenkin pyytänyt toisia nykäisemään kunnon sauhut meikäläisenkin puolesta, josko se itsellekin telepaattisesti vaikkuttaisi. Kahelia, mutta niin totta!

Tämän kaiken itsestään ulkoisti, lauseiksi kirjoitti Tiina, Reetan paras sairaala-äiti, ukkokullan ihanin vaimo ja lasteni pöhölöin kasvattaja. Minä ite.